Maanantaiaamupäivä. Radio oli auki, ja mielenkiintoni äkkiä heräsi, kun kuulin Christian Moustgaardin ehdotuksen. Kalevala-keskus Helsinkiin! Kuulemma se korostaisi pääkaupungin eksoottisuutta, Kalevala kun on läsnä peleissä, musiikissa, tansseissa ja jokapäiväisessä elämässä. Tulevan pormestarin Jan Vapaavuoren vastaus oli myönteinen ja myötäelävä. ”Helsinki on kansainvälinen, mutta tarvitaan jotain uniikkia, jota muualla ei ole, miksei ammennettaisi historiasta, miksei Kalevalasta?” Keskustelussa korostettiin, miten Tukholmassa osataan hyödyntää viikinkimenneisyyttä turistirysänä.

Kalevalaisille naisille tässä ei ole mitään uutta. Kalevalasta on moneksi. Helsingin Sanomien sivuilla päivä päivältä kerrotaan milloin Ainosta, milloin Kullervosta, milloin Väinämöisestä. Menneisyys on läsnä, se kiinnostaa ja kyllä se on uutta uusille kansalaisille. Kalevala-talo, ja sen korvike, Kansallismuseon Kalevala-huone, on ollut ja mennyt, miten voisi uskoa niiden uuteen tulemiseen? Tarvitaanko uusia seiniä?

Pitäisikö pikemminkin vahvistaa entisiä? Kirjastoissa Kalevala voisi olla useammin esillä kuin Kalevalan päivänä. Kalevalaiset naiset tarjoavat auliisti Kalevala-tietonsa ja muistonsa, miten saisi tilaisuuksiin uutta verta ja uutta voimaa? Viestintä on myönteinen, taiteilijat jopa innostuneita, uusia Kalevala-tulkintoja ja -näyttelyitä tarjotaan. Miksi vastaanottamassa on ainoastaan kourallisen kuulijoita tai katsojia? Kuitenkin kipinä syttyy, Kalevalan sanallinen ilmaisuvoima on voittamaton ja se kutkuttaa mielikuvitusta muovin hallitsemassa maailmassamme.

Jouhkenie Kallio oli kuuluisa runolaulaja.
Jouhkenie Kallio oli kuuluisa runolaulaja.

Kalevalaiset naiset olivat mukana toistamiseen Maailma kylässä -tapahtumassa. Viime vuonna useimmiten kuultu tokaisu oli, että vieläkö te olette olemassa?! Nyt haluttiin puolestaan tietää, mitä kalevalaiset naiset tekevät ja miten? Suomi 100 –vuonna kansallispuvuille ja Kalevalalle on tilausta, toivon hartaasti, että näin se jatkuu lähitulevaisuudessa.

Kesän kynnyksellä on sopiva ehdottaa lukemista. Pihamaalla tai parvekkeella katsoessa taivaalla kiitäviä pilviä kannattaa muistaa Kalevalan runoja, mietiskellä syntyjä syviä. Sannin tai Jenni Vartiaisen sijasta voisi kuulostaa Kantelettaren lauluja, niissä kun kuuluu sama teini vaikka laulajien välillä onkin huima ikäero. Ja kesällä voi antautua runojen maailmaan. Minua Suomen Runotar (1965) johdatti aikoinaan suomalaiseen sielunmaisemaan, josta löysin myös itseäni. Nyt Jenni Haukion keräämä huikea runokokoelma Katso pohjoista taivasta odottaa vastahankittuna lukijaansa. Hyvää kesää!

Kalevalaisten Naisten Liiton puheenjohtaja ja dosentti Ildikó Lehtinen