Leivonmäellä soitettiin ennen vanhaan pääsiäisyönä kelloja. Olin toisella kymmenellä jonkin matkaa, kun Jukolan Helvi otti minut ensimmäisen kerran mukaansa kelloja soittamaan. Helvi tuli pääsiäisaamuna heti neljän jälkeen meille Piilolaan. Minulle oli annettu ohjeet pukea jotain hassua tai outoa päälle, ettei heti tunnettaisi. Kelloja olin valkannut pitkin viikkoa. Ei mitään römppäkelloja vaan kauniita vähän kulkusmaisia. Ehkä oli löytynyt lampaankellokin. Lunta oli jonkin verran ja lähdimme varhaisessa aamussa ”kerhankia” pitkin kohti Tervalaa. Se oli jännittävää.
Näin jälkeenpäin ajatellen se oli kuin initiaatiotapahtuma johonkin aikuisten maailmaan. Siihen asti olin kuullut aikuisten pääsiäisaamuna arvuuttelevan, kuka oli käynyt kelloja soittamassa ja mihin aikaan. Kellojen soitto oli ollut aikuisten asiaa, koska niissä neljässä talossa, jotka kuuluivat ”rinkiin”, ei ollut nuorisoa eikä riittävän varttuneita lapsia soittajiksi. Minä olin nyt tullut ensimmäisenä riittävän vanhaksi.
Helvi oli pukeutunut vanhaksi mieheksi ja minulla sattui olemaan pitkä hame kuin vanhalla mummolla. Taisin lainata mummin vanhoja mustia vaatteita. Vaikka saatoin muistuttaa noita-akkaa, ei niillä kulmilla kuitenkaan puhuttu noitana esiintymisestä. Idea oli ”pukeutua tuntemattomaksi”. Kun lähestyimme Tervalaa, aloin ontua samalla tavalla kuin olin sen ainoan kerran onnistunut verhon raosta näkemään, miten kummallisesti kellonsoittaja liikkui. Emme tulleet pihaan tietä pitkin, vaan yritimme kiertää salaa asuinrakennuksen viereen. Suunnitelma oli, että kiertäisimme ikkunan alla kyyristellen talon ja kilistelisimme kelloja. Ja sitten välittömästi pois näkyvistä. jotta ”pääsisivät arvuuttelemaan”.
Suunnitelma toteutui puoliksi. Olimme onnistuneet mielestäni yllättämään talon nukkumasta, mutta kun olimme poistumassa, aukaisi emäntä ulko-oven ja toivotti huomenta, kiitteli kellonsoitosta ja kyseli teennäisen tietämättömänä, että ketä siellä oikein on. Helvi meni jo kaukana, mutta minä en malttanut juosta karkuun, vaan jäin innoissani puhumaan. Olin auttamaton noviisi ja rikoin heti kirjoittamattomia lakeja. Sen verran yritin sentään pysyä roolissani, etten kertonut, kuka minulla oli kaverina. Jäi edes jotain arvuuteltavaa.
Muiden kylien kellonsoittotavoista en tiennyt, niistä ei varmaan keskusteltu siihen aikaan. Meillä kirkonkylän syrjäkylällä oli oma juttumme omalla tyylillämme. Kaikissa taloissa oli lehmiä ja piti ehtiä kellonsoittoon ennen kuin talonväki herää ja lähtee navetalle. Pääsiäissoiton tarkoitukseksi ymmärsin silloin vain hyvän pääsiäisen toivottamisen naapureille. Vasta aikuisena kiinnostuin perinteen taustalla olevista käsityksistä. Siinä vaiheessa kellojen soitto oli jo hiipunut tai se taajamissa jopa kiellettiin. Mainittu emäntä kertoi myöhemmin kirkonkylälle muutettuaan, että kylän nuoriso alkoi meluten kolistella nurkkia ja rännejä jo lauantai-iltana. Se ei kuulema tuntunut karjaonnen toivotukselta puhumattakaan ylösnousseesta Kristuksesta iloitsemisesta.
Viimeksi olin kellonsoitossa pitkän tauon jälkeen 2000-luvun vaihteessa. Suku oli koolla syntymäkodissamme. Veljeni halusi kaupungissa kasvaneelle tyttärelleen kokemuksen kellonsoittoperinteestä.
Sukupolvet olivat vaihtuneet. Huomasin lähteneeni liikkeelle kaupunkilais kulttuurisesti valmistautuneen pikkunoidan kanssa. Emme sentään virponeet.
Ritva Laitinen, Tampereen Kalevalaiset Naiset
Leivonmäki/Kangasala
Kuva: Lea Lihavainen – virpomisvitsoja