Edellisessä blogikirjoituksessa käsittelin Vellamon neidoksi muuttuvaa Ainoa, ja nyt on vuorossa Lemminkäisen äiti. Hänen urotyönsä Kalevalassa on se, kun hän sukeltaa Tuonen virtaan pelastamaan kuolleen poikansa.

 

Lemminkäisen äidistä kertoo paljon se, että hänellä ei ole Kalevalassa edes omaa erisnimeä, vaan hän on ”vain” poikansa äiti. Poika Lemminkäistä pidetään Kalevalan kuumaverisenä soturina, joka lempii saaren naisia ja säntää tämän tästä Pohjolaan sotaretkille. Lopulta poika sitten sortuu omaan tulisuuteensa ja kiivauteensa ja kaatuu märkähattu karjapaimenen ampumaan nuoleen.

 

Lemminkäisen äitiä taas on pidetty poikansa puolesta kärsivänä hahmona, mitä näkemystä Akseli Gallen-Kallelan kuuluisa taulu on osaltaan vahvistanut. Lemminkäisen äiti on kuitenkin muutakin kuin äiti. Kansanrunoudentutkija Senni Timosen mukaan hän on shamaani, jonka tehtävä on kouluttaa kovakalloista poikaa, ja kun poika sitten sortuu shamaaninkokeessaan, äidin on riennettävä hätiin.

 

Lemminkäisen äidin taru Kalevalassa alkaa, kun hän näkee verta vuotavan harjan ja aavistaa, että pojalle on käynyt kalpaten. Äiti vaikertaa vain hetken ja käärii sitten helmansa. Koska Lemminkäinen on lähtenyt kotoa suurin elkein Pohjolaan, äiti suuntaa kysymään Pohjolan emännältä Louhelta, mitä pojalle on tapahtunut. Ensin Louhi tapansa mukaan testaa Lemminkäisen äitiä ja valehtelee saadakseen selville, miten tosissaan tämä on. Lemminkäisen äiti kuitenkin pitää pintansa ja Louhi paljastaa määränneensä Lemminkäisen pyhän joutsenen eli Tuonen joutsenen pyydäntään, mutta kokelasta ei ole kuulunut takaisin.

 

Äiti jatkaa poikansa etsintää ja shamaani kun on, hän kysyy apua luonnonolevaisilta. Ensiksi hän tiedustelee tammelta, missä hänen poikansa on, mutta tammi alkaa heti valitella omaa osaansa:

 

 

On huolta itsestäniki huolimatta poiastasi,

kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille:

pinopuiksi pilkkumahan, haloiksi hakattamahan,

riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan.

 

 

Sitten Lemminkäisen äiti kysyy samaa maantietä, joka myös valittelee kovaa osaansa niin kuin öisellä taivaalla yksin paistava kuukin. Viimein äiti pyytää apua auringolta, joka kertoo:

 

 

Jo on poikasi, poloisen, kaotettu, kuoletettu

Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikivetehen:

mennyt tuonne koskia kolisten, myötävirtoja vilisten,

tuonne Tuonelan perille, Manalan alantehille.

 

 

Lemminkäisen äidin runon alku olisi hyvä, lyhyt satu lukea vaikka lapsille ja kysyä, mikä näistä, tammi, maantie, kuu vai aurinko toimii oikein.

 

(Oikea vastaus: aurinko. Tammi, maantie ja kuu ovat niin kiinni omissa murheissaan, ettei niistä ole auttamaan hädänalaista. Mutta aurinkoa, muille paistamaan ja muita lämmittämään luotu, näkee enemmän kuin vain omat murheensa ja kertoo Lemminkäisen äidille missä tämän poika on.)

 

Tämän jälkeen runossa tapahtuu tärkeä käänne – toisin kuin voisi kuvitella, Lemminkäisen äiti ei säntääkään ensi töikseen Tuonen joelle vaan Kalevalan sepän Seppo Ilmarisen pajaan ja pyytää tätä takomaan itselleen vaskisen haravan.

 

Hän tekee näin koska käsittää, ettei voi käydä Tuonen virtaan yhtä rämäpäisesti ja valmistautumatta kuin poika Lemminkäinen, jolloin virta veisi ehkä hänetkin. Hän ennakoi, että lujan vaskiharavan avulla hän pysyy virrassa pystyssä ja voi myös naarata joen pohjasta pojan ruumiin palaset.

 

Ja muistakaamme nyt, että Kalevala ei ole mikä tahansa vaan myyttejä ja symbolikieltä hyödyntävä kirja. Kun Ilmarinen antaa Lemminkäisen äidille vaskiharavan, hän antaa tälle muutakin kuin konkreettisen työkalun; ja haravan symboliikka taas alkaa avautua kun muistamme, että se on taottu tulessa eli järjen ikiaikaisessa vertauskuvassa.

 

Jos poika Lemminkäisessä tulisuus ilmene vielä äkkivääränä ja kiivaana rämäpäisyytenä, Lemminkäisen äidissä tulen voima on jalostunut pidemmälle viisaaksi harkinnaksi. Vaikka häntä varmasti pelottaa käydä Tuonen virtaan etsimään poikansa ruumista, hänellä on apunaan sekä järjen tuli että Ilmarisen takoma luja vaskiharava. Järjen tuli pitää turhat tunnekuohut kurissa ja vaskiharavan avulla hän naaraa virrasta poikansa palaset. Shamaanina hän sitten hoivaa ja liittelee ne yhteen ja viimeistelee työn mehiläisen taivaasta tuoman hunajan avulla. Näin Lemminkäisen äiti antaa shamaanikokeessa epäonnistuneella pojalleen, ja tavallaan koko Lemminkäisten suvulle, uuden mahdollisuuden.

 

Teksti: FT, kirjailija Tiina Piilola, Jyväskylän Kalevalaiset Naiset