Kalevala inspiroi yhä uudelleen

Kalevala on kiinnostanut kuvataiteilijoita, säveltäjiä ja kirjailijoita 1800-luvulta lähtien. Välillä mielenkiinto Kalevalaan on ollut suurta, välillä taas innostus on laskenut. Kirjallisuudessa Kalevala näyttää olevan tällä hetkellä melkeinpä suosionsa huipulla; viitteitä Kalevalaan löytyy hyvin monenlaisista kirjoista.

Ensimmäiset Kalevalan vaikutuksesta syntyneet kirjalliset teokset olivat Aleksis Kiven Kullervo-näytelmä vuonna 1860/1864 ja Zacharias Topeliuksen satunäytelmä Kypron prinsessa (1860). Vuosisadan vaihteen molemmin puolin Kalevala-aiheisia näytelmiä julkaisivat erityisesti J. H. Erkko (Aino 1893, Kullervo 1895, Pohjolan häät 1902) ja Eino Leino (Sota valosta 1900, Väinämöisen kosinta 1905 ja Karjalan kuningas 1917; myös Helkavirsiä (1903 ja 1916). Tämän jälkeen Kalevala-aihe oli harvinainen, kunnes 1960- ja 1970-luvulla Kalevalaan tartuttiin jälleen, nyt uudenlaisella otteella. Kalevalaisia teemoja yhdistettiin nykyaikaisiin ja arkisiin aiheisiin ilman sen kummempaa juhlallisuutta. Mm. Matti Rossi, Arvo Turtiainen, Marja-Leena Mikkola ja Lauri Viita hyödynsivät lyriikassaan kansanrunoutta ja Kalevalaa; myös Anu Kaipainen tarttui aiheeseen useissa romaaneissaan. Erkki Mäkisen romaanissa Ohoh Lemminkäinen (1972) ylioppilas Harri Nilsiä samastuu Lemminkäiseen. Tunnetuin tämän ajan Kalevalan uudelleentulkitsijoista on kuitenkin Paavo Haavikko. Haavikon runoeepos Kaksikymmentä ja yksi (1974), siitä erilliseksi muokattu näytelmä Kullervon tarina (1982) ja ennen kaikkea proosaruno ja televisiokäsikirjoitus Rauta-aika (1982) ravistelivat käsityksiä Kalevalasta ja herättivät vilkasta keskustelua.

Kalevalaa uusin sanoin

Haavikon Rauta-ajan jälkeen Kalevala-aihe vaikutti jonkun aikaa loppuun käsitellyltä, kunnes 1990-luvun tienoilla siihen innostuttiin jälleen. Kalevalaa tai osia siitä on kirjoitettu monta kertaa uudelleen, usein tavoitteena kirjoittaa Kalevalan sisältö nykylukijalle helpommin avautuvaan muotoon.

Koko Kalevalan sisältävistä uudelleenkirjoitetuista teoksista tunnetuin lienee vuonna 1999 ilmestynyt Kai Niemisen Kalevala 1999. Siinä alkuperäisen Kalevalan tapahtumat ovat saaneet suorasanaisen muodon. Lyhennettyjä ja tiivistettyjä Kalevala-versioita ovat Petri Rajalan laatimat selkokieliset Väinämöinen (1993), Lemminkäinen (1995) ja Kalevala (1999).

Aulis Rintalan laatimassa teoksessa Kalevala nykysuomeksi (2006) on käytetty kalevalamittaa, mutta oudot ilmaukset korvattu nykylukijalle tutummilla. Risto Pottosen Kalevala suomeksi ja Inkeri Mikkolan Kalevala yleiskielelle käännettynä ovat molemmat ilmestyneet vuonna 2009. Kummassakin on mukana koko Kalevala runomuodossa, Mikkolalla osin myös kalevalamitta.

Kalevalaa on kirjoitettu uudelleen myös eri murteilla. Vuonna 1999 ilmestyi Matti Lehmosen Kalevala savon kielellä. Tämän jälkeen Kalevalaa tai sen osia muokattu eri murteille useita kertoja, esimerkiksi Aulis Rintala on julkaissut teokset Kullervo pohojalaanen (2000) ja Kalevala eteläpohjalaisella murteella (2008). Elma Kleemola on muokannut osan Kalevalasta Laitilan murteelle teoksessa Kalevalaa laitla murttel (2003). Kaikissa näissä Kalevalasta on juonen lisäksi säilytetty runomuotoisuus.

Tutut sankarit uusissa seikkailuissa

http://www.risingshadow.fi/library_link/images/books/314.jpgPetteri Hakkaraisen teoksen Väinämöinen, vanhana syntynyt alaotsikkona on Romaani Kalevalasta (2004). Hakkarainen on kirjoittanut koko Kalevalan uudelleen humoristisesti karikoituna suorasanaisen romaanin muotoon. Vielä tunnetumpi Kalevalan uudelleenkirjoitus on Johanna Sinisalon romaani Sankarit (2003). Teoksessa kaikki Kalevalan tapahtumat ja henkilöt on siirretty huolellisesti nykyaikaan, mutta henkilöhahmot ovat muuttuneet tämän päivän julkisuuden henkilöiksi, uusiksi sankareiksi.

Kalevala tai sen osia on kirjoitettu uudelleen monta kertaa myös lapsille. Näistä varmasti tunnetuin on Mauri Kunnaksen Koirien Kalevala (1992) jossa kalevalaiset tapahtumat on sovitettu koirien maailmaan. Aivan kaikkea ei ole otettu mukaan ja juoneenkin on tehty pieniä muutoksia. Teos on käännetty myös ruotsiksi ja englanniksi.

Usein Kalevalan tapahtumia kuvataan uudelleen eri näkökulmasta tai jatketaan kertomusta siitä, mihin se päättyi. Hannu Mäkelän Moinen mies (1989) päästää Väinämöisen itsensä kertomaan tapahtumista omasta näkökulmastaan. Vuonna 2012 ilmestynyt Seija Vilénin Pohjan akka puolestaan antaa vanhainkodissa asuvan Louhen muistella menneisyyttään.

Juha Ruusuvuoren Lemminkäisen laulu (1999) kertoo nuoresta Ahti Saarelaisesta, joka jäi aikanaan meriretkiltään maihin naituaan nauravaisen Kyllikin. Tämän osoittauduttua uskottomaksi Ahti lähtee jälleen maailmalle. Teoksen itsenäinen jatko-osa on nimeltään Jurmo (2001). Nimihenkilö Jurmo on Ahti Saarelaisen pojanpoika, mutta sekä Ahti että Kyllikki ovat jo ajat sitten kuolleet ja suoranaisia Kalevala-viitteitä on vähän.

Kalevala-aihetta laajentaa myös Jari Tammen Kalevan solki (2002). Teoksen tapahtumat seurailevat osittain Kalevalaa, mutta niihin on lisätty monenlaista muuta ainesta. Kirjan takakansitekstissä kerrotaan teoksen olevan rekonstruktio siitä, ”mitä todella tapahtui myyttisessä esihistoriassamme.”

Harri Hietikon teoksessa Roger Repo ja tuonen väki (2005) ja Mikko Karpin teoksessa Väinämöisen vyö (2007) kalevalainen maailma on nykymaailman rinnalla piilossa oleva maailma, jonne siirtyminen on mahdollista. Timo Parvelan ”Sammon vartijat” -trilogiassa (Tuliterä 2007, Tiera 2008 ja Louhi 2009) Kalevalan tapahtumat ovat todellista menneisyyttä, vaikka nyky-Suomessa elävät päähenkilöt eivät sitä tiedä.

Kalevalaan ja kotimaiseen kansanperinteeseen liittyvät myös mm. Anne Leinosen Vaskinainen (2015) sekä Mervi Heikkilän nuortenkirjat Louhen liitto (2015) ja Tuonella kulkijat (2016).

Kalevala-viittauksia

Kaunokirjallisuudesta löytyy runsaasti erilaisia viittauksia Kalevalaan. Joskus viittaus on selvästi tunnistettava episodi, kuten kilpalaulanta ja kertomus taivaankannen takomisesta Arto Paasilinnan teoksessa Lentävä kirvesmies (1996), Väinämöisen Tuonelanmatka Jukka Parkkisen teoksessa Vanhan kulttuurin kurssi (1996) tai Vipusessa käynti ja kanteleensoitto Marja Luukkosen teoksessa Kivi joka tahtoi takaisin järveen (2002).

Kalevalan tai sen henkilöiden mainitseminen on myös melko yleistä. Hannu Hirvosen teoksessa Karvat ja kaikki (2002) muusikko Zeppo on oikealta nimeltään Seppo Ilmarinen. Tapani Baggen nuortenromaanissa Otto ja Plejadien lähettiläs (2000) avaruusolennot etsivät maasta ihmelaite Cumbaa, ja arvellaan, että laitteella saattaisi olla yhteys myyttiseen Sampoon. Tomi Kontion teoksessa Austraasian viimeiset lapset (2002) joukko lapsia arvelee löytäneensä Kalevalan kylän.

Sari Peltoniemen teoksessa Hirvi (2001) jokaisen luvun alussa on katkelma Kalevalasta, ja Johanna Sinisalon romaanista Ennen päivänlaskua ei voi (2000) löytyy myös aitoja Kalevalan säkeitä, joita teoksen päähenkilö Mikael lukee virtuaalisesta Kalevalasta. Petteri Paksuniemen romaanissa Maailman napa (2003) keskeisenä teemana on eräiden henkilöhahmojen vahva usko Kalevalan ikiaikaiseen viisauteen.

Kalevala sarjakuvissa

Tiettävästi ensimmäinen Kalevala-aiheinen sarjakuva oli Raul Roineen ja Aarne Nopsasen Antti Puuhaara- albumissa vuonna 1939. Tämän jälkeen Kalevala-aineksia löytyy jonkun verran 1960–1980-lukujen sarjakuvissa; mukana on usein ollut huumoria, fantasiaa tai scifiä.

Kristian Huitulan sarjakuvissa Kalevala I ja II (1998, 2000) kuvitus on goottimaisen dramaattista, mutta teksti on Kalevalasta. Gene Kurkijärven Kullervo-sarjakuvassa (2009) Kalevalan Kullervo-jakson teksti on saanut räväkän, punk-henkisen kuvituksen ja hieman moderneja vuorosanojakin alkuperäistekstien kulkiessa kuitenkin mukana. Petri Hiltusen Väinämöinen-sarjakuva tuo Väinämöisen Kalevalasta nykypäivään. Ensimmäinen albumi, nimeltään Väinämöisen paluu, julkaistiin vuonna 2001; uusimmat on julkaistu vuonna 2014. Sarjakuvassa nyky-Suomeen palannut Väinämöinen kummastelee maailman menoa.

Kalevalaan liittyvät myös vuonna 2006 ilmestyneet sarjakuvakertomukset Jadesoturi Sangfu ja Vesi oli mustaa. Molemmissa on Kalevala-aineksia niin paljon, ettei niitä voi olla huomaamatta, mutta juoni ja käsittely ovat kuitenkin aivan toisenlaiset. Uusimpia Kalevala-aiheisia sarjakuvia ovat Marko Raassinan Kalevala (2015) ja saman tekijän Kullervo (2016). Erikoisuutena voi mainita myös Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvan Sammon salaisuus (1999).

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/2/2f/Sammon_salaisuus.jpg

Kalevala-tulkintoja Suomen ulkopuolella

Kansanrunojen ja Kalevalan vaikutusta näkyy luonnollisesti myös monien Neuvosto-Karjalan ja Venäjän Karjalan suomenkielisten kirjailijoiden teoksissa. Heistä tunnetuimpia ovat Nikolai Jaakkola (1905–1965), Antti Timonen (1915–1990), Pekka Perttu (1917–1992), Jaakko Rugojev (1918–1993), Nikolai Laine (1920–1984) ja Armas Mishin (1935–, kirjailijanimi Armas Hiiri). Esimerkiksi Pekka Pertun teos Väinämöisen venehen jälki (1978) kertoo Arhippa Perttusen runonlaulajasuvusta.

Myös Yhdysvalloissa on kirjoitettu Kalevala-henkisiä seikkailuja. Vuonna 1915 Montanassa syntynyt Theodor Pine julkaisi 1960-luvulla Emil Petajan nimellä kuusi Kalevalaan pohjautuvaa tieteisromaania. Näistä neljä, Saga of Lost Earths (1966), The Star Mill (1966), The Stolen Sun (1967) ja Tramontane (1967) muodostavat sarjan, joiden päähenkilöinä ovat yksi kerrallaan Lemminkäinen, Ilmarinen, Väinämöinen ja Kullervo uudelleensyntyneinä ja heidän vastustajanaan on äärettömän voimakas ja paha Louhi. Loput kaksi Pinen Kalevalaan liittyvää teosta ovat The Time Twister (1968) ja The Path Beoynd the Stars (1969). Mitään näistä ei ole suomennettu. Kalevalaisia henkilöitä ja maagista tunnelmaa oli myös Shirley Schoonoverin suomentamattomassa teoksessa Winter Dream, jossa esiintyi myös joitakin Kalevalan säkeitä englanniksi käännettynä. Päähenkilöinä olivat Vaino eli Vainomoinen, hänen veljensä Ilmi ja talon renki Lem. Näitä tunnetumpi, suomennettu romaani on L. Sprague de Campin ja Flecher Prattin Käärmeaita (1988, alkup. The Wall of Serpents 1953). Teos kuuluu sarjaan, jossa sama päähenkilö, Harold Shea, käy erilaisissa mytologisissa rinnakkaismaailmoissa, kalevalaisen lisäksi mm. kelttitarujen ja skandinaavisten tarujen maailmoissa.

Tunnetuin Suomen ulkopuolella elänyt Kalevala-tulkitsija on varmasti J. R. R. Tolkien. Tolkien ihaili Kalevalaa, mikä näkyy hänen tuotannossaan, erityisesti Silmarillionissa ja vuonna 2007 suomennetussa Húrinin lapsissa. Vuonna 2016 ilmestyi suomeksi Tolkienin vuonna 1914 kirjoittama Kullervon tarina.

Lopuksi

Kalevala on edelleen voimissaan ja väkevä inspiraation lähde myös kirjoittajille. Monissa julkaistuissa kotimaisissa fantasianovellikokoelmissa ja -antologioissa sekä harrastajalehdissä julkaistuissa novelleissa näkyy selvästi kirjoittajien kiinnostus kotimaiseen kansanperinteeseen ja Kalevalaan. Sisällön lisäksi myös muoto inspiroi; kalevalamitalla on aivan uutta tekstiä kirjoittanut esimerkiksi Juha Jyrkäs (Ouramoinen 2014; Uniaika 2015; Rutaimo 2016).

Teksti Merja Leppälahti

to 26. tammikuuta 2017 15.21.00