Keskiyön aurinkoa ja kokkotulien leiskuntaa

Alkavan viikon askareet liittynevät monella juhannukseen. On tullut jälleen aika nauttia valoisan kesän vehreydestä ja rakentaa kokkoja järvien ja merien rannoille, entisille keinukallioille ja tanssipaikkojen läheisyyteen. Poltettavaa tavaraa ja rakennustarpeita on kerätty entiselle kokkopaikalle läpi vuoden. Kuinkahan moni kokonrakentaja tulee pohtineeksi kokon rakentamisen ja polton merkitystä? Tapaa pidetään itsestään selvänä osana suomalaista keskikesän juhlintaa. Kokko rakennetaan, sen palamista ihastellaan ja sen äärelle keräännytään tunnelmoimaan ja tanssimaan. Ikimuistoisen tavan mukaisesti.

Katso klikkaamalla tätä: Seurasaaren juhannusvalkeat 2015.



”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee. Kun ehtoopuolen musiikki on painunut orvokintummaksi pianissimoksi, niin hienoksi, että se jatkuu vielä lyhyenä taukonakin, niin silloin herää jo ensiviulu vienoon korkeaan säveleeseen, johon sello pian yhtyy, ja tuo sisäisesti tajuttu sävelkuva saa jo ulkonaisenkin tukensa: tuhansilta oksilta ja ilmankorkeuksista livertää tuhatkielinen säestys: aamu on jo, vaikka äsken vielä oli ehtoo. Kiuru ponnahtelee korkealle ja yhä korkeammalle ja laulaa sieltä lehvistöjen pienemmille sirommille visertäjille, miltä aamu laajemmalta näyttää. Valon ja nousun hurmaamana se kohoo, kunnes kiihkotila saavuttaa korkeimman kohtansa ja äkisti laukeaa ja raukeaa ja äänetön lintu melkein putoaa maahan ja muuttuu laimeanväriseksi pellon kävelijäksi. Aurinko paistaa.”

F. E. Sillanpää, Ihmiset suviyössä, Otava 1934.

Tulen synty

Tulen syntymyytti on ihmiskunnan vanhimpia alkumyyttejä. Se on kertomus tulettomasta alkuajasta, jolloin tulta ei vielä tunnettu. Myytissä tulen vapauttaa usein jokin eläin, joka varastaa tulen ja tuo sen ihmisille. Suomessa motiivi tunnetaan esimerkiksi Päivänpäästö-runossa. On myös oletettu, että tulen luoja olisi Väinämöinen, joka iski salamoita taivaallisella alkumerellä, loi verkkopyydykset ja vangitse tulikalan. Lisäksi on arveltu, että tulen iskentä viittaisi jättiläislintuun, joka olisi ukkosen aiheuttaja. Todennäköistä on, että Tulen sanoissa on useampia myyttiversioita. Uralilaisesta eräkaudesta kertoo selitys salamasta, joka iskee alas ja jonka säiden haltia ampuu alas.

Ensimmäinen tuli on isketty taivaankannella ja tuli iskeytyy alas polttaen maan ja kuivattaen maailmaa ympäröivän meren. Salamaniskussa maahan sinkoutuu ukonnuolia ja –vaajoja, joiksi on selitty kivikautisia tuleniskentäkiviä.

Tulen synty -loitsujen arvellaan kuuluneen riitteihin ja itse polttaminen on osa riittitekniikkaa, jolla uhrit on siirretty tuonpuoleiseen maailmaan. Rautakaudella loitsuja on tarvittu kaskia poltettaessa tai tulipaloja ja salaman tuhoja torjuttaessa.

Sytytysriittejä on mahdollisesti tehty kaskia tai juhlatulia poltettaessa. Kaskiraivio oli saatava palamaan siten, että samalla estettiin tulen leviäminen. Syntyloitsu on esitetty iskettäessä tulta tuluskivellä tai tulusraudalla, hankaamalla puita yhteen tai ns. kitkatulella.

Tulen hallinta oli välttämätöntä metsäpalon estämiseksi, rautaa valmistettaessa tai poltettaessa tervahautoja. Tulensynty-myytti kertoo tulen irrottautumisesta, välitilasta ja sen alistamisesta ihmisen käyttöön.

Miten kokon saa syttymään?

Elävä tuli on vaikuttava ja pysäyttävä elementti, joka koskettaa useita aistejamme. Tulen räiske, tanssivat lieskat ja savun tuoksu tuovat mieleemme muistikuvia menneestä, luoden samanaikaisesti uusia muistoja. Poltammeko kokkoja pelkästään tulen kauneuden vuoksi tai eri aisteja stimuloivan tunteen saavuttamiseksi? Mitä järkeä on oikeastaan sytyttää tulta keskikesän lämpimässä kesäyössä, jolloin aurinko ei laske ja yöllä on yhtä valoisaa kuin päivällä? Onko juhannuskokko mielestäsi vain kasa kokoonkyhättyjä oksia ja risuja, jotka sytytetään palamaan? Tiedätkö, miten saat kokon varmasti syttymään? Tai palamaan kauniisti ja turvallisesti? Entä oletko koskaan tullut ajatelleeksi, miten hyvin tunnet kotiseutusi tai sukusi kokon polton tai sen rakentamisen perinteitä?

Elävää kulttuuriperintöä

Juhannuskokon poltto on agraarin Suomen juhlatulista yhä tunnetuin ja elävää kulttuuriperintöämme. Kokkoja poltettiin alun perin vain savokarjalaisella peltoviljely- ja kaskikulttuurin alueilla. Länsisuomalaiseen kulttuurikerrostumaan kuuluivat laskiais-, pääsiäis- ja helavalkeat sekä mikkelintulet. Juhannuskokon poltto levisi 1900-luvun aikana aatteellisten järjestöjen ja huvila-asukkaiden mukana vähitellen koko maahan. Siirtyminen maatalouskulttuurista kohti nykyistä tietoyhteiskuntaa ei ole vähentänyt kokonpolton lumoa tai sen merkitystä yhtenä keskikesänjuhlan tunnusmerkeistä.

Palautan mieliimme Elias Lönnrotin ensimmäisen jalkamatkamuiston kesäkuulta 1828. Kiteen Potoskavaaralla rakentaminen tapahtui runonkerääjän mukaan seuraavasti:
”….että niitä [veneitä] hevosella suorastaan kuljetettiin etäämmmältä tänne, vaikka polttopuita kyllä oli likempänä”. Kerätty tavara ”ladottiin läjään päälletysten ja ympärille asetettiin pitkiä kuivia puita, joiden latvat yhdistettiin niin, että koko laitos oli suunnattoman suuren keilan muotoinen”. Lönnrot kertoo, että kokko sytytettiin vasta auringonlaskun jälkeen ja lisää, että ”melkein joka talolla on oma kokkonsa, jos kohta myös usein kaksi tai useampia taloja, etenkin kun ne eivät sijaitse etäällä toisistaan, yhdistynein voimin rakentaa yhteisen kokon”. Kokon polton merkitystä ei Potoskavaaralla enää tunnettu, mutta Lönnrot arvelee tavan olleen ”uhri useille jumaluuksille, esimerkiksi sille, joka edisti viljankasvua, sekä niille jotka antoivat heille onnea vesillä, ja myös niille, jotka suosivat metsästysretkiä”.

Aavasaksan juhannus

Paria kymmentä vuotta myöhemmin 1846 Lönnrot vietti juhannustaan kuuluisalla aurinkovaaralla, Aavasaksalla, professori Jakov Grotin kanssa. Aleksanterin yliopistossa Venäjän kieltä, kirjallisuutta ja historiaa sekä statistiikkaa opettanut Grot teki Suomea monipuolisesti Venäjällä tunnetuksi. Hän kertoo päiväkirjassaan tapahtumasta. Aattoillan keskipisteenä ei kuitenkaan ollut juhannuskokko vaan keskiyön auringon näkeminen:

”Olimme jo kokonaan menettäneet toivomme auringon näkemisestä. Kuitenkin se ikään kuin vain odotti sitä hetkeä, jolloin sen ilmestyminen olisi aivan välttämätöntä,
 jotta usko sen olemassaoloon palaisi. Yhtäkkiä pilvet hajaantuivat, oli kuin esirippu olisi vedetty auki, ja silmiemme eteen ilmestyi pyöreä, punertavan kullan värinen auringonkehrä, kirkkaana ilman säteitä. Vilkaisin kelloa, se oli tasan kaksitoista. Saatoin pitkään ja taukoamatta katsoa tätä suurenmoista valoilmiötä, silmäni kestivät vaikeuksitta sen hohteen”.

Luonnontieteellisen ihmeensä vuoksi tunnettu Aavasaksa oli vuosisatojen ajan eteläisen Lapin matkailukohde, jossa lukuisat tutkimusmatkailijat, tutkijat ja kuninkaalliset halusivat vierailla juuri juhannuksena. Italialainen tutkimusmies ja kirjailija Giuseppe Acerbi vieraili vaaralla jo vuonna 1799, jolloin hän kirjoitti viettäneensä vaaralla juhannusta valtavan tulen äärellä. Vuonna 1817 keskiyön aurinkoa ja tyttöjen piirileikkejä Aavasaksan kokon ympärillä ihaili muun muassa saksalainen F. W. von Schubert. Yksi vanhimmista kirjallisista tiedoista juhannuskokon poltosta on silti yllättäen läntisestä Suomesta, Turun Kupittaalta. Tapahtumasta kertoo päiväkirjassaan ruotsalainen ylioppilas Petrus Magnus Gyllenius vuonna 1649 kuvaten turkulaisen nuorison aattoillan viettoa Pyhän Johanneksen lähteellä. Gyllenius kertoo, että kaupungin väki uhrasi, leikki ja kisaili Kupittaan tulien äärellä viranomaisten kielloista huolimatta.

Kasvuvoimaa pelloille

Juhannuskokon poltto oli sidoksissa elinkeinoriitteihin ja hedelmällisyysmagiaan. Vanhojen työkalujen, olkien ja viljan poltto kokossa siirtää maan kasvuvoiman takaisin pellolle alkavan kasvukauden koittaessa. Kokolta on perinteisesti myös viety tuhkaa kasvimaille. Rakennusaineena käytetään nykyisinkin kotitaloudesta, pihoilta ja pelloilta siivottuja risuja tai oksia. Aiemmin kokkoon laitettiin myös metsästysaseita, tynnyreitä sekä erityisesti veneitä, sillä muulla tavalla niitä ei saanut hävittää. Kokkoon tiedetään aiemmin myös heitetyn erivärisistä langoista kudottu pussi, joka sisälsi niitä viljalajeja, joita tulevana vuonna oli aikomus viljellä. Nykyisin myös käytöstä poistetut Suomen liput suositellaan kokossa poltettavaksi.

Kokon sytyttäjät ja rakentajat

Kokon rakensivat aiemmin kylän nuoriso ja paimenet. Kokon sytytys oli vastuullinen ja luottamuksellinen tehtävä, joka annettiin kylän vanhimmalle tai tietäjälle suoritettavaksi. Nykyisin tulen sytytyksestä huolehtii usein perheenpää, näppärä nuorukainen tai joku muu silmää tekevä. Kirjailija F. E. Sillanpään tiedetään saaneen tehtävän suorittaakseen Seurasaaressa vuonna 1955. Hänen jälkeensä ison pääkokon sytytys on luovutettu juhlassa häitään viettävälle morsiusparille, jolle kokon kipunoiden toivotaan tuottavan onnea ja menestystä. Kokko sytytettiin ennen tulitikkujen yleistymistä tuluksilla tai kahta puuta yhteen hankaamalla. Inkerissä juhannuskokko sytytettiin isketyllä tulella, joka tuotiin hiilillä, tuohella tai päreillä kokkopaikalle. Korkeat karjalaiset sankakokot sytytettiin aina latvasta.

Yhdessä kokolle

Juhannuskokon poltto ja keskiyön auringon katselu ovat edelleen suomalaisen juhannuksen keskeisiä ainesosia. Molemmat ovat yhteisöllisiä tapahtumia, jotka keräävät perheitä, tanssijoita ja seurueita yhteen. Juhannuskokolle keräännyttiin aikaisemmin kyläkunnittain. Kirjoittamattomiin sääntöihin kuului, että jokaisen kyläyhteisön jäsenen oli saavuttava kokolle ja tuotava mukanaan jotakin poltettavaa. Näin vahvistettiin kollektiivista voimaa ja keskinäistä riippuvuutta. Aavasaksan lumo on vähentynyt suurista vuosista

Suomalainen juhannuskokkoperinne on osa yleiseurooppalaista tapaa polttaa tulia kevätjuhlien aikana. Tapa tunnetaan yhä muistakin Euroopan maissa. Esimerkiksi Unkarissa Sóston museokylässä vietetään juhannusta juhannuskokon (Szent Iván tüz) ylitse hyppien tai juosten. Tavan uskotaan lisäävän hyppääjien hedelmällisyyttä. Tallinassa Rocca al Maren ulkomuseossa juhannuskokon ympärillä myös 
tanssitaan lauletaan. ”Tanssi” on oikeastaan kävelyä ja se suoritetaan pareittain ensin myötä päivään, eteenpäin kulkien ja sitten vastapäivään, taaksepäin kulkien.

Vuodelta 1868 tunnetaan seuraava juhannuslaulu:

”Jaaniga, Jaaniga!
Mistes Jaani oodetesse, Jaaniga, Jaaniga!
Jaani kahja kannetesse, Jaaniga, Jaaniga!
Et o ni ärja oodatse,
Piduliku piimalehma,
sest ep Jaani oodetessse
Jaannikahja kannetesse!”

Enteet

Kokkoriitteihin kuului myös enteiden luku. Palamistavasta ennustettiin tulevan vuoden sadon ohella myös naimaonnea. Tukipuista nimettiin yksi ja sen palamissuunnasta arveltiin, mistäpäin tuleva puoliso on kotoisin. Tulenpoltto on itse asiassa riitti, jonka uskottiin edistävän tulevien sukupolvien kasvua. Kokkoa poltettaessa on lisäksi huudettu ääneen, ammuttu pyssyillä tai paukuteltu sekä puhallettu paimentorveen.

Monenlaiset kokot

Yleisin ja tunnetuin kokkotyyppi on nykyisin eräänlainen risu- tai lautakokko, mutta tunnemme myös joitakin paikallisia kokkotyyppejä. Karjalan kannaksella ja Pohjois-Inkerissä tunnettiin sanka- tai säärikokko, jonka rungon muodosti neljä maahan upotettua ja latvastaan toisiinsa sidottua säärtä. Latvus jätettiin usein karsimatta tai siihen kiinnitettiin tuohesta tehty koriste, kruunu. Myös runko koristeltiin tuohesta punotuilla soihduilla, pirukeilla ja sen sisäpuoli täytettiin palavalla materiaalilla. Säärikokko oli usein toista kymmentä metriä korkea, ja se sytytettiin aina ylhäältä.

Säärikokon viereen rakennettiin usein risukokko, jota kutsuttiin naisten tai lasten kokoksi. Kannaksen eteläosista tunnetaan myös kärrynpyöräkokko, joka heitettiin tervattuna mäkeä alas pyörimään. Inkerissä poltettiin kokkoja, jossa rattaanpyörä oli kiinnitetty korkean tangon päähän. Vahvialassa Kokko oli koottu pystytangon ympärille havunoksista. Rannikolta tunnetaan lauttakokko ja Hämeestä konttikokko.

Seurasaaren kokkomestari

Yrjö Aspiola on rakentanut ja polttanut kokkoja Seurasaaren juhannusvalkeille yli 40 vuotta. Hän on kertonut miten, että kokon saa syttymään sateesta ja tuiskusta huolimatta, jos sen rakentaa kuivasta materiaalista ja peittää sateen ajaksi. Erityisesti sytytyskohdan tulee pysyä kuivana. Jos puu on kuivaa ja vanhaa, puuaines tiheäsyistä, kokko palaa pitkään. Ohutsyisestä puunaineksesta rakennettu kokko humahtaa hetkessä liekkiin, jolloin tulen vaikutus on lyhytaikainen. Kokko sytytetään aina tuulen alapuolelta, jolloin tuli nousee suoraan ylös. Sytyttämisessä on hyvä käyttää soihtua, johon on kierretty tuohta rullaksi. Näin tuli saa riittävästi ilmaa ja happea palaakseen. Myös kaupasta saatavat steariinisoihdut palavat hyvin.

Seuraathan sinäkin tällä viikolla sanaleikin suositusta: Kokoa koko kokko! Koko kokkoko? Koko kokko.

Kirjoittaja Aila Nieminen, Seurasaarisäätiön pääsihteeri

www.seurasaarisaatio.fi

Lähteet: Matti Sarmela, Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2. Atlas of Finnish Ethnic Culture. Folklore. Helsinki 2007. Kolmas, osittain uusittu painos.

ma 20. kesäkuuta 2016 13.48.00