Muinaispuvusta marimekkoon – miltä ihmiset ympärilläni näyttivät sodan jälkeen

Anneli Koivu, Teuvan Kalevalaisten Naisten puheenjohtaja muistelee teemavuotemme mukaisesti menneiden vuosien pukeutumista.

Kun synnyin vuonna 1942, vaatteiden saantimahdollisuus oli sangen heikko. Aloitetaanpa minun, tyttölapsen vaatetuksesta. Ensimmäinen asu oli tietysti kapalo. Siihen aikaan lapsi käärittiin umpikapaloon, jossa kädetkin sidottiin tiukasti päällimmäisen flanellivaipan sisään.

Koska olin sangen eläväinen vauva, kiemurtelin jo hyvin alkuvaiheessa käteni irti vaipan puristuksesta. Pampersithan keksittiin vasta kymmeniä vuosia myöhemmin, joten alimmainen, harsovaippa, oli jostakin hajonneesta lakanasta tai pyyheliinasta leikattu palanen. Eipä testattu sen imukykyä, vaan sitten vaihdettiin, kun koko kapalopaketti alkoi tuntua märältä tai haiskahtaa epäilyttävältä.

Ihan joka käänteessä niitä ei toki vaihdettu, koska pyykin pesu käsin oli työlästä. Isommat pyykit tietysti pestiin saunassa, koska muuripadassa saatiin isompi määrä lämmintä vettä. Onneksi synnyin huhtikuun alussa, mikä helpotti huomattavasti vaatehuoltoa seuraavaan marraskuuhun saakka. Koska talon miehet olivat sodassa, äiti ja mummo valjastivat talvella hevosen reen eteen. Siinä oli iso jäinen vesitiinu. Sitten he ajoivat järven jäälle, hakkasivat avannon, jos se oli päässyt jäätymään ja täyttivät tiinun. Tosin avanto peitettiin huolellisesti isolla heinäsäkillä ja vanhalla peitolla, ettei joka kerta tarvinnut hakata tuuralla avantoa auki. Sitten matka toisinpäin, muutama sata metriä navetan luokse. Jäistä vettä sangolla sisälle kattilaan, puita hellaan ja sitten alkoi vasta varsinainen pyykinpesu.

Kapalo ei kauan riittänyt vaatetuksekseni. Seuraavien kuukausien vaatekerroista minulla ei kylläkään ole mitään käsitystä, koska ainoassa sitä jaksoa edustavassa valokuvassa olen ilkosen alasti. Kun äiti ja kummitätini veivät minua soutaen 12 kilometrin matkan kirkonkylään rovastin kastettavaksi, minulla oli vilttikäärön sisällä ylläni kastemekko, joka hädin tuskin peitti varpaani. Mummo oli näet onnistunut saamaan kaupasta vain lyhyen valkoisen kangaspalan, jonka äitini sitten ompeli kastepuvuksi. Hienoutena kaulassani komeili äidin vanha röyhelö, "raaku", joka oli säilynyt jossakin vintin kätköissä.

Kun katselen lapsuuteni valokuvia, niissä minulla on yleensä nätti kukkamekko, iossa on valkeat kaulukset. Äiti oli taitava käsistään ja hän ompeli minun vaatteitani vanhojen leninkiensä helmaosista. Kerran äiti ompeli minulle kirkkaanpunaisen mekon uudesta kankaasta, olin ehkä 5-6-vuotias. Halusin heti mennä näyttämään sitä mummolle, joka asui silloin muutaman sadan metrin päässä. Kun äiti hetken päästä katsoi perääni, hän näki kirkkaanpunaisen pilkun korkealla koivun oksalla. Hänen piti hetki miettiä, kumpaako murehti enemmän, uutta mekkoa vai mekon sisällä olevaa rasavilliä.

Yksi nykypäiviin asti säilynyt osa vaatetustani olivat virsut, jotka isä oli tehnyt asemasodan aikana. Myös äiti ja mummo saivat omat virsunsa, mutta minun virsunipa ovat vieläkin minulla tallessa. Tosin toisen virsun kärjessä on reikä, koska opettelin niillä kävelemään. Puukenkiä en muista kenenkään käyttäneen meidän perheessämme. Talvisaikaan aikuisilla kumiteräsaappaat ja lapsilla monot olivat vielä sodan päätyttyäkin huopasten lisäksi riittävän suuri jalkinevalikoima. Juhlissa ennen sotia hankitut kengät, paremmat tai huonommat, saivat kelvata naiselle kuin naiselle.

Eniten mieleen jääneitä vaatekappaleita lapsuudestani olivat villasukat ja -housut. Ne kutittivat jalkoja ja haisivat lampaalta. Sukat kiinnitettiin yksinkertaisista liiveistä lähteviin kumisiin sukkanauhoihin, jotka hankasivat ja aukeilivat inhottavasti. Ja melkein aina housujen ja sukkien väliin jäi reisiin paljas alue, jonka takia ei todellakaan tehnyt mieli lentää suksilta pyllylleen hankeen.

Koulumatkani neljä ensimmäistä kouluvuotta oli noin kolme kilometriä metsäpolkua, joka oli niin kivistä, että ainoa kulkuneuvo oli omat jalat ja talvella sukset kiemurtelevaa latua pitkin. Jos yöllä oli satanut lunta, aamulla ei yleensä kukaan ollut avannut latua. Niinpä vaatetuskin oli käytännön sanelema. Päällystakit olivat ainakin aluksi aikuisten talvitakeista toisinpäin käännetyistä kangaspaloista taiteiltuja. Ei kauniita mutta riittävän lämpimiä. Samannäköisiä ne olivat muutkin pienen syrjäisen kyläkoulun oppilaat, en minä mitenkään joukosta erottunut. Onneksi vaatemerkit ja muotitietoisuus tulivat vuosikymmeniä myöhemmin pikkuneitien päänvaivaksi.

Vuonna 1953 pääsin sitten kirkonkylään keskikouluun ja vaatetuskin alkoi vähitellen muuttua. Kankaita sai jo melko hyvin, ja kenkinäkään ei ollut enää pakko pitää kumisaappaita ja huopasia. Hameita käytettiin niin kauan, että ne jäivät lyhyiksi. Mutta ei niitä silloinkaan pois heitetty. Helmaan laitettiin toisenvärinen jatkopala noin 15 cm reunasta ylöpäin. Ja taas mentiin! Neitiintyminenkin alkoi nostaa päätään kirkonkyläläisten ja ympäri pitäjää tulleiden tyttökaverien kanssa. Sota tuntui jo silloin olevan kaukana takana, oli aika katsoa tulevaisuuteen.

Anneli Koivu, Teuvan Kalevalaisten puheenjohtaja

(Kuvat Anneli Koivun kotiarkistosta)

ti 18. huhtikuuta 2017 12.47.00