Samaa sukua

Pienet muistot sitovat meidät, koko suvun, yhteen näkymättömällä siteellä. "Haluan aistia menneen elämän tunnun", kirjoittaa Anneli Koivu jäiden sulaessa Korpilahdella.

Istun kesämökin ikkunan ääressä ja katselen Päijänteelle. Mökin, joka muutama vuosikymmen sitten oli vanhempieni koti. Paikka, jossa he elivät ja hankkivat elantonsa pienistä peltotilkuista ja isä leivän jatkeeksi rakennustöistä. Me lapset, veljeni ja minä autoimme kesällä pelloilla ja muissa pientilan askareissa mutta talvella kävimme oppikoulua kirkonkylässä ja asuimme viikot ”kortteerissa” tuttujen ja sukulaisten luona.

Pihalla on vielä lumilaikkuja ja tukkeutunut oja on omapäisesti raivannut uomansa tien yli. Olen tullut mökille yksin, ilman perhettä, koska haluan aistia menneen elämän tunnun. Päijänne on se kiintopiste, joka on minulle yhtä tärkeä kuin se oli äidilleni, järven rannalla syntyneelle. Nyt juuri on yksi merkittävä vaihe vuoden kierrossa. Jäät ovat sulamassa. Muutamassa päivässä vahva jää muuttuu ensin tumman harmaaksi, sitten vaaleaksi ja vielä synkeän sinimustaksi. Ellei tuuli puhalla jäitä kasaan, ne alkavat kuiskia merkillisellä kahisevalla salaperäisellä äänellä, kun puikkojään puikot hankaavat toisiaan vasten. Ne jopa keinuvat selältä tulevien aaltojen mukana.

Syksyllä sama toisinpäin: Kun vesi jäähtyy ja aallot keinuttavat ruokoja, niihin muodostuu vesirajaan kristallinkirkkaat pallot. Ne soivat kuin heleät pienet tiu’ut muistellessaan kesää ja valmistautuessaan talveen. Rannat vetävät jäähän vähitellen ja muistan, miten lapsena pyydystettiin kolkkamateita. Saalista en muista kylläkään koskaan saaneeni. Mutta se oli kiehtovaa, jännittävääkin puuhaa maalaislapselle, joka yleensä itse sai keksiä ajanvietteensä.
Yksi kevään ominaisuus on sulavan maan tuoksu. Kuunnella purojen lirinää, lorinaa ja pulputusta. Minulle se on hullaannuttava kokemus, johon en koskaan kyllästy. Vanhemmilleni ja esi-isilleni se oli merkki siitä, että kohta alkaa uurastus pelloilla, kalanpyydykset saadaan pian veteen ja valoisuus pidentää työpäivää myöhään iltaan.



kuva: Heikki Mahlamäki

Huomaan jäällä liukastelevan joutsenparin. Sama pari on pesinyt pikkusaaressa mökin lähellä jo monituisia vuosia. Toivottavasti tänä vuonna haudonta onnistuu. Parina vuonna joku ilkiö, näätäeläin, varis, kuka liekin, on käynyt hajottamassa pesän ja sydän kipeänä olen katsellut pariskuntaa, jolta perheonni on jäänyt kokematta. Joutsenten perhe-elämästä voisi muuten ihmissukukin ottaa oppia. Koiras on huolehtiva isä ja vuorottelee emon kanssa hautomisessa ja ruuan hankinnassa.Lasten kanssa uidaan niin, että ne ovat turvassa aikuisten välissä. Lapset ovat jo isoja harmaita nuoria, ennen kuin ne jätetään yksin.

Näiden asioiden tärkeys, paitsi esteettisenä kokemuksena, on minulle tärkeää suvun historiaa. Löysin äitini jälkeen hänen muistiinpanojaan, joita hän kirjoitti nuorena maalaistyttönä. Muistiinpanoihin on tallennettu lähinnä säähän ja luontoon liittyviä tietoja. Erityisesti syksyisin Päijänteen jäätyminen ja keväällä jäiden lähtö on merkitty tarkasti muistiin. Tärkeitä asioitahan ne tietysti olivatkin ranta-asukkaille, koska järvi oli sekä elannon että liikkumisen vuoksi jokapäiväisen tarkkailun aihe.

Ehkä vähäpätöiseltä tuntuvia yksityiskohtia, mutta haluan kertoa myös lapsenlapsilleni näitä pieniä muistoja nykyisen tietotulvan lisäksi. Ne sitovat meidät, koko suvun, yhteen jollakin näkymättömällä siteellä. Ei ole vain ”minä” vaan on ”me kaikki”.


Kuva Heikki Mahlamäki

Joutsenet

Joka kevät ne saapuvat rauhallisin, määrätietoisin siiveniskuin,
kaulat viivasuorina
ja päästävät ilmoille maailmanvalloitushuutonsa.
Istahtavat hämmentyneinä jään reunalle,
pettikö sisäinen kello sittenkin?
Tallustelevat räpylät levällään liukkaalla jäällä
ja pyllähtelevät noloina pyrstölleen.

Tuolla on vakituinen pesäpaikka kulottuneen ruohon seassa,
pienen saaren kärjessä.
Tööt-tööt! Oikea osoite, tänne jäädään!
Sulaa vettä paljastuu lisää päivä päivältä.
Sama pariskunta, samaan saarensyrjään pesiytymässä
vuodesta toiseen.
Elämässä on onneksi jotakin pysyvää,
tapahtuupa maailmalla mitä tahansa!

Teksti ja runo Anneli Koivu, Teuvan Kalevalaisten puheenjohtaja, KNL:n hallituksen jäsen

to 28. huhtikuuta 2016 09.00.00