Vanha käsityöperinne välittyy yhteisestä innostuksesta ja aurinkoisista kesäpäivistä

Elävä ja arkailematon tekeminen tuo uuden sukupolven perinteisten käsitöiden pariin. Kalevalaisten naisten liiton jäsen Anneli Koivu kertoo omista kokemuksistaan käsityöperinteen parissa.


Olen tehnyt elämäntyöni opettajana, yrittänyt sujuttaa englanninkielen taitoja murrosikäisten myrskyävään mielenmaisemaan. Ehkä siksi harrastukset ovat liittyneet käsillä tekemiseen, johonkin, josta syntyy selvä tuotos: ”katsokaa, tämän minä sain aikaan”. Varmaankin olen sen taipumuksen perinyt äidiltäni, maalaisnaiselta, jonka koko elämä oli perinteen sävyttämä ja joka piti huolen siitä, että perinne siirtyi myös ainoalle tyttärelle.
  Käsitöistä minulle rakkaimmiksi ovat valikoituneet sellaiset, joissa lopputulos ei aina ole arvattavissa, ja paitsi taito ja luovuus, myös sattuma näyttelee suurta osaa. Yksi vaikuttava tekijä on ollut myös se, että olen voinut ottaa lapsenlapseni mukaan puuhailuun. Erikoiseksi asian tekee se, että lapsenlapset sattuvat olemaan kaikki poikia.
  Erityisesti vanhin heistä, nyt jo lähes parikymppinen yliopisto-opiskelija, jota kutsun tässä vain nimellä Poika, on ollut mukanani oppimassa käsityöperinteen ihmeitä pienestä lähtien. Kun raahasin kangaspuut kesämökin kamariin, oli itsestään selvää, että Poika avusti loimen tukille vääntämisessä. Oli myös selvää, että hän sai kokeilla kutomista. Vaikeutena oli, että jalat olivat liian lyhyet ulottumaan polkimille, joten teimme yhteistyötä: minä hoitelin polkemisen ja Poika kutomisen. Tosin kuteena käytettiin hoikkia pajun ja punavartisen kanukan varpuja. Hienoja mattoja saikin sitten koko suku pöydillensä. Kun kaksoset syntyivät 11 vuotta nuorempina, meno oli sen verran villiä, että pelastin kangaspuut varastoon.


  Toinen käsityöharrastus, johon Poika otti innolla osaa, oli kasvivärjäys. Keltaista väriä varten kerättiin yhdessä mökin maastosta koivunlehtiä isoja korillisia ja riivittiin tien varsista sinisiä lupiinin kukkia ennen kuin tien hoitajat niittivät ne nurin. Niistä piti tulla sinistä väriä, vaan eipä tullut kuin vihreää. Raavittiin mökin kallioista kiventieraa saadaksemme ruskeaa villalankaa. Ja hulluista hulluin ajatus oli Teneriffalla rapsutella vuorenrinteen opuntiakaktusten lehdiltä kokenillikirvoja tietoisena siitä, että se oli luvatonta. Mutta värjäystulos olikin sitten huimaava – upea punainen väri. Toki opastin Poikaa, että keräilyyn on pyydettävä lupa, jos mennään muiden omistamiin metsiin. Liikuttavimman avun sain pieniltä kaksosilta, kun he tulivat luokseni nyrkissään ruttaantunut naavatupsu värjäystä varten. Eli viesti oli mennyt perille omia aikojaan. Sipulinkuoret, kaupasta ostetut mustapavut, Turkista tuotu hennajauhe, käyttämättä jääneet teenlehdet, mikä tahansa oli varteenotettava kokeilukohde. Ja tulos oli aina taattu, värillä ei niin väliä. Rannalla poriseva vanha rautapata ja lankojen järvessä huuhtelu aurinkoisena kesäpäivänä antoivat ainakin lähtemättömän muiston niin Pojalle kuin minullekin kesän ihanuudesta ja yhdessä tekemisen hauskuudesta.

Isoäidin neliöt
  Kun sitten lankoja kertyi melkoiset määrät, niitä oli yritettävä hyödyntää jollakin tavoin. Ensimmäinen yhteinen virkkaustyömme Pojan kanssa olivat perinteiset isoäidin neliöt. Ongelmani oli opettaa Poika virkkaamaan, kun hän oli oikeakätinen ja minä virkkasin vasemmalla. Lopulta sekin onnistui ja lappuja alkoi syntyä. Sitten Poika siirtyi pipojen virkkaukseen, koska se oli poikien keskuudessa muotia. Vähitellen siirryimme vaativampiin töihin. Herätimme ansaittua huomiota Helsingin junassa, kun istuimme vieretysten sukkaa kutomassa. Vieläkin Pojan kaapissa näkyy olevan sukankudin, ehkä hän ei kuitenkaan ota sitä yliopiston luennoille mukaan.


  Mielenkiintoisin – ja arvaamattomin – ikivanha perinne on huovutus. Tavallinen vesihuovutus, neulahuovutus ja pyykkikonehuovutus on kaikki läpikäyty mutta ei läheskään hallussa. Kun tein ensimmäisen päähineeni vesihuovutuksella, siitä tuli metrin mittainen kapea tötterö jonka poimutin päähän sopivaksi mutta jätin käyttämättä, koska ystäväni sanoi sitä mehiläispesäksi. Yhdistetyllä neula- ja pesukonehuovutuksella teimme Pojan kanssa kymmeniä pääsiäismunia, joulupalloja ja muita pieniä koristeita. Lopulta Poika oli niin taitava, että hän meni aloittamaan yhden huovutuskurssinikin, kun minä myöhästyin aloituksesta puoli tuntia. Kun menin paikalle, kaikki olivat jo työn touhussa ja Poika ilmoitti virnistäen, että kyllä hän voisi hoitaa loputkin.
  Huovutettujen tossujen teko on sikäli haasteellista, että haluamaansa kokoa ei huopatöppösistä yleensä onnistu saamaan. Parhaiten onnistuvat pienet koristekukkaset, ehkä kokonsa puolesta, sillä elämänohjeella, että antaa kaikkien kukkien kukkia.
  Tämä ei ole likimainkaan ohje käsitöiden tekemiseen eikä ihmeellisen lapsenlapsen ylistys vaan katkelmia elävästä elämästä perinteisten käsitöiden parissa. Kokeilkaa tekin!

(teksti ja kuvat: Anneli Koivu)

to 12. toukokuuta 2016 12.44.00