Viron kansallismuseo on avattu!

Virossa avattiin odotettu Viron kansallismuseo. Museon pitkä evakkotaival on vihdoin päättynyt ja Kansallismuseo sai arvoisensa hienot tilat. Nykyään kyseenalaistetaan kaikki. Myös museomaailmassa tivataan, tarvitaanko kansallismuseoita? Kansallismuseo on kuitenkin kansakunnan yhteinen muisti. Se kertaa tapahtuneita ja viittaa siten tulevaan.

Museon sisäänkäynti
Punainen huivi on muisto neuvostoajasta.

Udmurttilaissyntyinen tutkija Svetlana Kaarma ja Serafima Lebedeva.

Miten niin uusi Viron kansallismuseo? Miksi meille tämä asia on niin tärkeä? Muistakaamme, että kansatieteilijä Ilmari Manninen siirtyi vuonna 1922 Suomen kansallismuseosta 28-vuotiaana Viron kansallismuseon johtajaksi, ja lisäksi hän toimi Tarton yliopiston dosenttina vuosina 1924 ̶ 1927. Hän perehtyi virolaiseen kansanomaiseen kulttuuriin ja julkaisi virolaisten elinkeinoelämästä ja puvuista teoksia, joita pidetään Virossa kansatieteen klassikkoteoksina. Museo oli tuohon aikaan Tarton lähellä, Raadin kartanon tilalla. Sodan aikana kartano tuhoutui tulipalossa ja alue jäi neuvostoarmeijan käyttöön. Kokoelmat hajautettiin ja väliaikaisia näyttelytiloja oli Tarton keskustassa.

Virolaiset tunnetaan lauluistaan ja kansallispuvuistaan, joita saattaa tulla vastaan vaikka katukuvassa. Kansallismuseolla on sama tunnelataus. Museon uudisrakennuksesta päätettiin vuonna 2003 ja kolmen vuoden päästä julistettiin kansainvälinen arkkitehtikilpailu, josta ranskalainen ryhmän, Dan Dorellin, Lina Ghotmanin ja Tsuojosi Tanen, Muistojen kenttä –suunnitelma selviytyi voittajana.

Avajaispäivänä 29.9.2016 lähestyin Kansallismuseon rakennusta iltahämärässä. Sivulta se näyttäytyi valtavana pitsiliinana, joka keskeltä avautui kutsuvana. Tilat ovat päätä huimaavia. Näyttelytilaa on yli 6 000 m², lisäksi on luento- ja teatterisali, kokoelma- ja tutkimustiloja. Avajaisissa kansallispukujen kirjo kertoi siitä, että olemme kansalliskulttuurin pyhätössä.

Virolaisten kansallispukujen kirjoa.

Udmurttilainen vieras kokeilee ruokapöydän kosketusnäyttöä komilaisessa pirtissä.

Avajaisnäyttelyitä on kaksi. Toinen, Kohtaamiset on historiallinen ja samalla kansatieteellinen katsaus virolaiseen kulttuuriin ja toinen, Uraalin kaiku on katsaus suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuriin. Valinta on sinänsä kannanotto, joka osoittaa, että suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on osa virolaisten identiteettiä.

Puheenvuoroja vapaudesta.

Kosketusnäytöllä tekstiilien mallipiirroksia.

Kohtaamiset-näyttely on läpileikkaus kivikaudesta nykyaikaan. Esineitä on runsaasti, mutta myös niitä syventäviä tietoja on kosketusnäytöillä viroksi, englanniksi tai venäjäksi. Mieleenpainuva yksityiskohta oli rautakautinen hauta, joka on sijoitettu seinämän kätköön, ikään kuin maan poven hämärään. Sama hauta löytyy myös kosketusnäytöltä, ja siitä voi rakentaa vainajan puvun rekonstruktion.


Muinaispuku hautalöytönä ja rekonstruktiona.



Teollistuva Viro on mukana höyrykoneen muodossa, ja elämästä neuvostovallan aikana kerrotaan esinein, joiden joukossa on mm. pioneerien punainen huivi. Puheenvuoroja on vapaudesta, mitä se tarkoittaa virolaisille, venäläisille, opiskelijoille ja presidentti Lennart Merelle. Historiallisesta aikajanasta voi poiketa tutustumaan Viron kansallisiin symboleihin, ruokakulttuuriin ja kansanomaiseen kulttuuriin. Puvuille ja tekstiileille on varattu runsaasti tilaa.

Suomalais-ugrilaisista kansoista esitellään Venäjän vähemmistökansoja. Joka kieliryhmällä on nimikkorakennuksensa, saamelaisia symboloi valokota, hanteja talvikota, komilaisia pirtti ja Volgan mutkan kansoja aitta. Upeat puvut ja suuri määrä esineitä esittelevät kansanomaista kulttuuria ennen ja nyt.
Tarvitaanko kansallismuseoita? Toki tarvitaan. Ne herättävät muistoja, yhdistävät yhteisöä ja kertovat selviytymisestä.
Ildikó Lehtinen

Teksti ja kuvat dosentti Ildikó Lehtinen, Kalevalaisten Naisten Liiton puheenjohtaja

ke 12. lokakuuta 2016 14.37.00