Solkia, heloja, riipuksia, sormuksia ja rannerenkaita, osa upeita ja kokonaisia, osa vain pieniä katkelmia. Historia-arvo on kaikissa silti yhtä tärkeä. Näiden esineiden parissa arkeologisen materiaalin konservaattorit työskentelevät päivittäin ja kirjaimellisesti kaivavat esiin kaiken mahdollisen tiedon, mitä esineestä on saatavilla.

Suurin osa koruista on valmistettu pronssista, eli kuparin ja tinan seoksesta. Maasta löytyneeseen pronssiesineeseen liittyvät ongelmat ovat hyvin vaihtelevia. Esine on saattanut vaurioitua pahoin jo ennen maahan joutumistaan. Esimerkiksi tulessa ja kuumuudessa ollut esine on voinut sulaa, muuttaa muotoaan ja esineen pinta tuhoutua. Parhaimmillaan vuosituhansia maassa ollut esine on saanut osakseen olosuhteiden vaihteluita, kosteutta, maaperästä esineeseen liukenevia mineraaleja sekä maaperän happamuutta. Myös esineen sijainnilla on merkitystä; kuinka syvällä esine on maassa ollut tai miten päin esine on maassa maannut, onko esineen vieressä ollut isoja kiviä tai puun juuria tai kuinka huokoista ympäröivä maa-aines on ollut.  Se kuinka hyvin esine säilyy kaikessa tässä myllerryksessä, riippuu monesta eri tekijästä. Samassa kohteessa olleista esineistä osa on voinut, syystä tai toisesta, säilyä paljon paremmin kuin toinen.

Esine on voinut siis vaurioitua pahoin ennen maahan joutumistaan ja siellä ollessaan, mutta suuri mullistus esineelle tapahtuu myös silloin, kun se nostetaan esiin maasta. Esine on ollut maan alla koko ajan kosteudessa, mutta suojassa muun muassa vaurioittavalta ilman hapelta. Kosketus hapen kanssa ja esineen kuivuminen saattavat pahimmassa tapauksessa tuhota esineessä jäljellä olevan alkuperäisen pinnan. Viimeistään tässä vaiheessa astuu konservaattori kuvaan mukaan.

KM42538:1 ennen ja jälkeen konservoinnin.

Maalöydöstä koruksi -projekti on tuonut konservaattorin pöydälle runsaasti hienoja, mutta myös kipeästi konservointia tarvitsevia esineitä. Projektin alkuvaiheeseen on valittu erityisesti metallinilmaisinharrastajien löytämiä viikinkiaikaisia naisten koruja, joista tässä on lähemmässä tarkastelussa Lempäälästä vuonna 2017 löytyneet kupurasoljet KM 42538:1 ja KM 42538:2. Nämä niin sanotut Appelgrenin D-tyypin (Kivikoski, E. 1951, Rautakauden kuvasto II, Porvoo) soljet olivat erittäin yleisiä 1000-luvun molemmin puolin. Soljille on tyypillistä tunnistettava ornamenttikuviointi, puhkonaisuus ja kahdeksan tappia. Soljet ovat olleet tulessa, mistä syystä niiden alkuperäinen pinta on osittain tuhoutunut ja muoto muuttunut. Toisen soljen lähettyvillä on palon aikana ollut kirkkaita tai vihertäviä lasihelmiä, jotka ovat kuumuudessa sulaneet soljen reunaan kiinni. Korut ovat olleet arvokkaita, joten niitä on huollettu ja korjailtu. Toisessa soljessa on jäljellä alkuperäinen pronssinen neula, mutta toisessa soljessa se on korvattu rautaisella. Tästä neulasta on jäljellä vain raudan korroosion eli ruosteen muodostama neulan kuori.

KKM 42538:2 ennen ja jälkeen konservoinnin sekä sulanutta helmeä punaisella ympäröitynä.

Konservoinnin tarkoituksena ei ole saada esineestä sen näköistä kuin se alun perin oli, eikä alkuperäisen ilmeen palautus yleensä ole edes mahdollista. Konservoinnilla pyritään säilyttämään se, mitä esineestä on jäljellä kaikkine tietoineen. Yksinkertaisimmillaan konservointi on ideaalisten säilytysolosuhteiden järjestämistä ja ylläpitämistä eli niin sanottua passiivista konservointia. Arkeologisen materiaalin säilyminen vaatii lähes aina aktiivisia konservointitoimenpiteitä, koska maasta nostettujen esineiden hiljainen hajoaminen yleensä jatkuu. Lyhykäisyydessään konservointiprosessissa pronssiesineet puhdistetaan, stabiloidaan ja suojataan. Näin on tehty myös Lempäälän soljille. Esineiden puhdistus on tarkkuutta vaativaa ja hidasta työtä, joka tehdään mikroskoopin alla kirurginveitsien ja siveltimien avulla. Mikroskoopin käyttö on tärkeää, koska pronssiesineissä alkuperäinen pinta on lian ja erilaisten korroosiokerrosten alla ja hankalasti havaittavissa. Stabiloinnissa esine käsitellään korroosionestoaineella, ja suojaus tehdään hyvin ohuella lakkakerroksella, joka eristää pinnan hapesta ja kosteudesta. Konservointi on hidasta käsityötä ja yhden esineen puhdistusvaihe saattaa viedä useita päiviä; Lempäälän solkien puhdistus vei konservaattorilta viikon.

KM 42538:1 ja KM 42538:2, neulat ja sulanutta helmeä punaisella ympäröitynä.

Anna Hyppönen, esinekonservaattori, Suomen kansallismuseo

Kalevalaisten Naisten Liiton Maalöydöstä koruksi -tutkimushanke selvittää kulttuurien kohtaamisia sekä ihmisten ja esineiden liikkuvuutta Suomessa viikinkiajalta varhaiseen keskiaikaan. Hankkeeseen saatiin 150 000 euron apuraha Suomen Kulttuurirahastolta.