Kalevala on kaunokirjallinen teos, jonka ensimmäisen laitoksen Elias Lönnrot koosti pääasiassa vienankarjalaisen kansanrunoainesten pohjalta.

Ensimmäinen Kalevala julkaistiin vuonna 1835 ja se ajoittuu suomalaisen kansallisromantiikan aikaan. Tämä vuoden 1835 Kalevala oli nimeltään Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista. Kalevala oli Lönnrotin kuvitelma suomalaisuudesta, tarina yhteisestä menneisyydestä, joka eri näkökulmista avautuu lukemattomiksi tulkinnoiksi. Se ruokkii aineetonta kulttuuriperintöä, mutta kalevalainen perintö elää myös aineellisessa ja digitaalisessa muodossa.

Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää vietetään 28.2., jolla viitataan vuoden 1835 Kalevalan esipuheen päiväykseen. Kansalliseepos on vuoden 1849 Kalevala, jossa Lönnrotin oma kädenjälki on selvemmin esillä. Lönnrot rakensi henkilöhahmot erilaisten ominaisuuksien summiksi, ja juonenkulut ovat paljolti hänen sommittelemiaan. Lönnrotin tavoite oli luoda Suomelle vanhan laulurunouden perustalta teos, joka kestäisi kunniakkaasti rinnastuksen eurooppalaisten eeposten rinnalla. Hän totesi Suomen runouden aikanaan olleen jäljessä eurooppalaisesta kirjallisesta perinteestä, mutta suullisessa runoudessa se tulee heti kreikkalaisten jälkeen. Näin Lönnrot paalutti Kalevalan ja sen taustalla olevan laulurunouden eurooppalaiseksi perinteeksi.

Kalevalan 150-juhlavuoden teema oli osuvasti koko maailman Kalevala, mikä viittaa sekä Kalevalan kansainväliseen vastaanottoon että sen ylirajaisiin vaikutuksiin. Niistä mainittakoon Aku Ankastakin monelle tutut Hiawatha ja Don Rosan Sammon salaisuus (eng. The Quest for Kalevala). J.R.R. Tolkien oli inspiroitunut Kalevalasta ja sitä kautta suomen kielestä, eikä kansainvälinen pelimaailmakaan ole jäänyt ilman Kalevala-kosketusta. Voidaan todeta Lönnrotin hienosti onnistuneen tavoitteessaan luoda kestävä ja yli rajojen vaikuttava eepos.

Koska laulurunoista valtaosa on kerätty Karjalan ja Inkerin alueilta, on herännyt kysymyksiä Kalevalan omistajuudesta. Ovatko runot varastettu Karjalasta? Onko kyse kulttuurisesta omimisesta? Näihin kysymyksiin olemme törmänneet. Ensiksikin on syytä korostaa Kalevalan olevan Lönnrotin teos. Kalevalan taustalla olevat laulurunot ovat puolestaan osin jopa ikivanhaa alkuperäistä perinnettä. Tämä perinne ei ole koskaan ollut pysähtynyttä, ilman ympäriltä tulleita vaikutteita. Niinpä sen omistajaa on vaikea jäljittää, eikä se liene edes olennaista. Kalevalan teemat puolestaan ovat yleismaailmallisia. Esimerkiksi maailmansynnyssä yhdistyvät universaalit muna- ja sukeltajamyytit, ja Väinämöisessä musiikinluojana voidaan nähdä kaikuja Orfeuksesta.

Kalevala ei ole vain juhlallinen kansalliseepos, vaan sillä on kytköksensä ihmisten arkeen ja juhlaan. Yläkoululaisnuoret ovat kokeneet Kalevalan Kullervo-jakson tutun oloiseksi, sillä siinä käsitellään perhesuhteita. Toisaalta Pohjolan pidoista kertovan jakson avulla voi tutustua perinteisiin häidenviettotapoihin. Eikä kannata unohtaa, että erityisesti lapsia on monesti kiehtonut Väinämöisen kolmen puuttuvan sanan haku Antero Vipuselta. Mielikuva Vipusesta, joka nielaisee Väinämöisen, huvittaa lapsia, ja erityisesti se, kuinka vaka vanha tietäjä laatii housuistaan hormin, on herättänyt hauskoja mielikuvia.

Erityisesti ulkomaiset opiskelijat ovat kiinnostuneet Kalevalan oluen synnystä kertovasta jaksosta, ja oluenpanohan on kuulunut perinteisiin taitoihin. Olut on yhdistänyt muinaisaikoina ihmiset ryhmiksi, miellytti jumalat suopeiksi, sai tietäjät lankeamaan loveen, saamaan yhteyden tuonpuoleiseen, intoutumaan ja teki arjesta juhlaa. Näin Kalevalan 20. runossa oluesta:

… se oli oluen synty,

kalevaisten kaljan alku;

siitä sai hyvän nimensö,

siitä kuulun kunniansa,

kun oli hyväoloinen,

hyvä juoma hurskahille:

pani naiset naurusuulle,

miehen mielelle hyvälle,

hurskahat iloitsemahan,

hullut tuppeloitsemahan.

Kalevalasta on siis moneksi ja se elää niin tutkijoiden kuin ihan tavallisten ihmisten tulkinnoissa. Kalevalassa on arvokkuutta, jännitystä, tietoa, huumoria – sieltä on ammennettavissa koko elon kirjo.

 

Teksti: Tarja Kupiainen, Kalevalaisten Naisten Liiton hallituksen jäsen Joensuusta