KALEVALAISTEN NAISTEN LIITTO

 

Äitikodit

Kalevalaisten Naisten Liitto oli mukana hyväntekeväisyydessä perustamalla vähävaraisille äideille lepokoteja, äitikoteja, sotien jälkeen. Etusijalla olivat pienten lasten äidit ja suurperheiden äidit. Väsyneiden äitien kotiin palkattiin apulaisia huolehtimaan lomailevien äitien kodeista. Äitikotien lisäksi KNL auttoi myös siirtolaisia perustamalla siirtolaiskoteja, sillä sodan runtelema maa tarvitsi apua myös sillä tavoin.

Lepoa ja sivistystä

Kaiken kaikkiaan äitikodit auttoivat 2800 väsynyttä äitiä neljässä eri äitikodissa. Äitikoteja oli Lapin läänissä, Luumäellä, Muroleen kylässä Ruovedellä ja Otalammella, Vihdissä, joka perustettiin kodeista ensimmäisenä. Niin uupuneita äidit eivät kuitenkaan olleet, että olisivat halunneet ainoastaan levätä laakereillaan, vaan suositumpia olivat ne virkistyslomat, joiden aikana saattoi lepäämisen lisäksi myös oppia uusia taitoja kodin hoitamiseen.

Äidit saivat virkistyä ja oppia uutta kahden viikon ajan, jonka jälkeen he jaksoivat paremmin huolehtia perheistään ja kodeistaan. Äidit oppivat uusia taitoja esimerkiksi kuuntelemalla esitelmiä. Maatalousnaiset taas järjestivät heille käytännöllistä kotitalousopetusta. Myös kirjoja luettiin ääneen ja niistä keskusteltiin.

Äitikoti kuin taivas

Äitikodit saivat kiitosta: Kalevala Korun edesmennyt toimitusjohtaja Aino-Mari Mecklin kertoi, miten äitikodissa uutta puhtia saanut nainen oli kiittänyt häntä henkilökohtaisesti: ”Jos taivaassa on niin hyvä olla, minä kuolisin mielelläni”. Kalevalaisten naisten äitikotitoiminta jatkui aina vuoteen 1962 asti.

 

Tarinan lopusta uuteen alkuun

 

Kesäkuun viimeisen päivän alkuillasta Luumäellä sijaitsevan Kotkaniemen parkkipaikalle parkkeerasi useita autoja. Presidentti Svinhuvfudin kotitalon pihamaalle kokooontui 15 Eteläkymenlaakson kalevalaista naista kuuntelemaan oivan oppaan johdolla Svinhuvfudin perheen tapahtumista. Tämän jälkeen vielä sai tutustua taloon niin sisältä kuin ulkoapäin.

Museokäynnin jälkeen alkoi siirtyminen kesäretken toiseen kohteeseen. Koko autosaattue ajoi keskelle metsää. Todellakin, kokolailla vilkasliikenteisen tien vierustalla sijaitsi metsäpalsta, jonne retkiseurue kokoontui. Itse isäntä ohjasi autot parkkiin ja kaikki ajoneuvot myös mahtuivat paikalle sujuvasti. Parkkipaikka metsäpalstalla? Kun astui ulos autosta, ei paikkaa heti mieltänyt perusmetsäksi. Mistä moinen tunne?

Toki tiedettiin jo etukäteen paikan historiasta ja sen innoittamana tämä joukko olikin paikalle pyyhältänyt. Risukkoon oli raivattu polkuja ja palstalla sijaitsevaa vanhaa huvilan kivijalkaa oli kaivettu näkyviin. Tienoota oli osattu tutkia jo tiedetyn historian valossa ja omistajat olivat tehneet löydön toisensa perään. Kivijalkojen lisäksi metsässä oli myös korsu.

Ennen kuin paikkaan alettaisiin tutustua paremmin, olivat retken järjestäjät varanneet kahvia ja kahvipullaksi Ellen Svinhuvfudin ohjeen mukaan tehtyjä leivoksia. Tässä yhteydessä saatiin kuulla paikan menneisyydestä lisää. Nykyiset omistajat olivat perehtyneet asiaan ja tehneet paikan historiasta infotaulun. Monelle tämä oli jo tuttua tietoa, mutta olla itse paikalla ja nähdä missä mikäkin rakennus oli ollut ja minkä kokoisia rakennukset olivat todellisuudessa olleet, oli jo kokemus. Lisäksi saatiin tutustua ”aarteisiin”, joita oli löytynyt maastosta metallinpaljastimen avulla. Rakennuksen tuhouduttua tulipalossa kaikki roinat olivat jääneet niille sijoilleen.

Kun lähdettiin liikkeelle, oli mielenkiintoista huomata alueen maasto. Kuinka nopeasti ihmisen kädenjälki katoaa lähes kokonaan. Tiet ja polut peittyvät, rauniot sammaloituvat. Vain tarkkasilmäinen kulkija, jos ei historiaa tunne, huomaisi maastossa jotain erikoista. Oli kuin olisi kävellyt taikametsässä, jossa keijut ja menninkäiset asuvat. Maasto tasaista, mutta kuitenkin luonnon valtaamaa.

Meille esiteltiin paikalta löytyneitä rakenteita, joista osan tarkoitus on arvailujen varassa. Pieni korsu oli siivottu ja tunnelmavalaistu. Siellä kuultiin upea lauluesitys Leena-Kaisa Kiviojan esittämänä. Tästä ei tunnelma parane.

Kierroksen jälkeen vielä grillimakkaraa makustelemaan, että jaksoi kotiin ajaa.

Miksi tämä retkijuttu on kertomisen väärti? Viime syksyn Pirta-lehdessä Ildiko Lehtinen kirjoitti erään tarinan lopusta Kalevalaisten naisten myytyä Luumäellä sijaitsevan maa-alueen, jolla oli ollut Kalevalaisten Naisten Liiton äitikoti Kaunisranta. Tähän paikkaan ei ollut kajottu 70 vuoteen ja se oli risukkoa ja metsää. Siis oli aika luopua siitä. Yllätyksenä metsän osti kalevalaisiin naisiiin kuuluva rouva miehensä kanssa. Heidän innostuksensa paikan historian tuomisesta nykypäivään on johtanut kyseisen paikan menneisyyden henkiin heräämiseen.

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Unohdettu herää tietoisuuteen ja jatkaa taas kulkuaan uudella tavalla.

Taina Kummelus, Eteläkymenlaakson Kalevalaiset Naiset

Retki Luumäen äitikodin kivijalalle 2021.

Kuva: Äitikodin rentouttava vaikutus jatkuu.