Inkeriläisiä asuu Suomessa, Virossa ja Leningradin alueella Venäjällä. Runonkerääjät, Elias Lönnrot, D.E. D. Europaeus, Jaakko Länkelä, Vihtori Alava, Emil Nestor Setälä, Lauri Simonsuuri ja Väinö Salminen sekä muut saivat runsaasti runoja talletettua Suomen Kansan Vanhoihin runoihin. Laulajista tunnetuin on Larin Paraske, jonka ehtymätön laulutaito hämmästytti kerääjiä.
”Hyvä on tyttönä ellää”
tiiv’ olla tikute-päännä, tiiv’ on pippoa peällä,
hyvä on lentää letti päännä,
kaunis karva-hartijanna,
tiiv’ on pittää pintelii,
säppälii säilytellä,
tina tippuu kivest,
vaski on vuoresta vallu,
kuuset meille kullat tuovat,’
honkat huohta’at hopiat.”
D. E. D Europaeuksen keräelmästä 1840-luvulta Kupanitsasta.
Inkeri on aina ollut monikulttuurinen alue. Alkuperäisasukkaina on ollut vatjalaisia, joista historiallinen alue, Vatjan viidennes, on saanut nimensä. Heidän lisäkseen on siellä asunut inkeroisia eli inkerikkoja, joiden vuoksi sittemmin Pietarin aikana kutsuttiin aluetta vuonna 1708 Inkerin kuvernementiksi. Vatjalaiset ja inkeroiset kuuluvat suomalais-ugrilaiseen kieliperheeseen, kuitenkaan avioliittoja ei solmittu näiden kahden kieliryhmän kesken. Suomessa tunnetuin Inkerin kansojen ulkoisista symboleista on Tuutarin kansallispuku.
Harvemmin muistetaan, että puvun esikuva löytyy Inkeristä, Tuutarin seurakunnasta. Puvun esikuvan hankki runonkerääjä A. Borenius Suomen kansallismuseon kokoelmiin vuonna 1876. Tuutarin tytön pyhäpuvusta tuli kansallispuku, joka julkaistiin ensimmäisen kerran Koti ja Yhteiskunta–lehden liitteenä vuonna 1896. Tuutari on äyrämöispitäjiä, jossa on asunut luterilaisia ja ortodoksisia äyrämöisiä. He edustavat 1600-luvulla Äyräpään kihlakunnasta Inkeriin saapuneita karjalaisten jälkeläisiä. Tuohon aikaan äyrämöisiä ja savakoita asettui eri puolille Inkeriä, rikastuttaen Inkerin monikansallista kulttuuria.
Inkeriläisyys elää yhä. Minulla oli tilaisuus käydä Viron Tartossa Viron inkerinsuomalaisten liiton (Eesti Ingerisoomlaste Liit, www.inkeri.ee) kutsumana. Inkeriläisyyttä, Inkerin asukkaiden identiteettiä, pohditaan laajalti niin Suomessa, Virossa kuin Pietarin läheisyydessä Leningradin alueella. Näkyvänä symbolina on kansallispuku, ja tarvetta on ommella savakoille, äyrämöisille, inkeroisille ja vatjalaisille omat kansallispukunsa. Pietarin eli Leningradin alueen inkeriläiset ryhtyivät toimeen vuodesta 2014 lähtien.
Pietarin Alkuperäiskansojen liitto on valmistanut savakko-, inkerois- ja vatjalaisnaisen puvut Suomen kansallismuseon kokoelmien pohjalta. Nyt Viron inkeriläiset haaveilevat omasta savakko- ja äyrämöispuvuistaan, ja siksi he järjestävät vuoden kestävän esitelmäsarjan. Viron inkeriläiset kokoontuvat omassa hienossa tilassaan, jonka julkisivulla liehui nyt Suomi 100 -juliste muistutuksena inkeriläisten lähtömaasta, Suomesta. Kansallispukukurssiin osallistui yli 30 naista, joista jokaisella oli motivaatio tehdä omin käsin kansallispuku. Jokaisella heistä on mielikuvia inkeriläisjuurista äidin ja isoäidin kertomuksista, hapertuneita valokuvia suvun jäsenistä ja tietous kuulumisesta Suomeen.
Etnisestä alkuperästään huolimatta kohteli kohtalo Inkerin asukkaita raa’asti. Neuvostovallan aikana inkeriläisiä kyyditettiin milloin Siperiaan, milloin Kazakstaniin. Suomeen saapui inkeriläisiä 1940-luvulla ja Kalevalaisten Naisten Liitto yhdessä Marttaliiton kanssa otti suojaansa inkeriläisiä perheitä sekä järjesti opettajille kursseja sopeutumista helpottamaan. Inkeriläisiä kuitenkin palautettiin Neuvostoliittoon, ja useat heistä joutuivat kauas Inkeristä.
Monille Viron inkeriläisten liiton järjestämällä kurssilla kyse oli identiteetistä ja halusta näyttäytyä inkeriläisenä. Näin keskeiseksi ajatukseksi tuli kansallispuku, joka yhdistää kantajiaan ja joka osoittaa, mistä on kotoisin. Tuutarin puvun tekijöitä on useitakin, nyt havitellaan savakkopukuja.
Tuntikausia kestänyt esitelmäni herätti kysymyksiä ja vilkasta keskustelua.
Dosentti Ildikó Lehtinen