Tänäkin kesänä Kalevalaisten Naisten puheenjohtaja Ildikó Lehtinen vei jäseniä etäsukukansan luo, nyt Udmurtian tasavaltaan. Ajankohta kesäkuun alussa oli erityisen osuva, sillä päiviin osui monenlaista paikallista ohjelmaa. Sitten oli vielä vasiten järjestettyjä tapaamisia.

Ildikón laajojen sukukansakontaktien ansiosta meillä oli seminaariohjelmaakin, mukana pietarilaisia suomen opiskelijoita. Udmurtian yliopiston professori Natalia V. Kondratieva seurusteli sujuvalla suomella ja oli toiminut yhdyshenkilönä.

 

Tutuille kun kertoo matkasta, kiinnostavimmilta kuulostaa tapaaminen Buranovon mummojen kanssa. Hehän saivat huikeat aplodit ja hopeasijan Euroviisuissa 2012. Yllättäjäyhtye ei alunperin ollut juuri kummempi lukuisia muita kansanperinnettä esittäviä kyläkuoroja pitkin laajaa Venäjänmaata. Se kuitenkin sai sytyttävän vetäjän. Ohjelmistoon lisättiin moderneja hittejä, mihin vielä rohkaisi udmurtinkielisen radion toimittaja, joka järjesti taloudellistakin tukea. Ratkaiseva puhelinsoitto tuli juuri kun naiset pohdiskelivat, miksi elämä on niin ankeaa. Siitä sitten alkoi menestys.

 

Mainettaan baabuskat käyttävät ahnehtimatta. Suuri osa nykyisistä keikoista tehdään hyväntekeväisyytenä. Palkkioita on kuitenkin kertynyt sen verran, että niillä on rakennettu uusi kylätalo ja uusi kirkko.

 

Tarina vahvistaa, että menestyäkseen suuren yleisön parissa perinne tarvitsee jonkin kytköksen valtavirtakulttuuriin. Tanhuissa, joita nähtiin udmurttikulttuuria painottavassa koulussa, valtavirtaa edustivat tehokkaat kovaääniset.  Vapaaehtoisnuorison järjestämässä hyväntekeväisyyskonsertissa taas kuultiin udmurtinkielistä räppäriä ja solistityttöä. Kulttuurikasvatus on korkealla tasolla, liekö jo vanhan Venäjän perintöä?

 

Tähän viittasi Pjotr Tsaikovskin lapsuudenkodissa kuulemamme yksityiskohta. Taide- ja musiikkikasvatus oli ollut pakollinen aine perheen isän käymässä vuori-insinöörien opistossa. Tavoite oli, että nämä pystyvät itse huvittamaan itseään ja perheitään kaukaisissa asemapaikoissa.

Matkan kruunasi viimeinen ilta Gožnjan kylässä. Oli arvattavissa, että näemme kansallispukuisten paikallisten esiintymisiä, mutta että sitten laulettiin ja tanssittiin tantereella itsekin! Ensin oli nautittu näyttävästä ja maukkaasta pitopöydästä ja jälkeen hykerreltiin muhevissa löylyissä majoittajaemännän saunassa.

 

Venäjän kansallisuuspolitiikka ei suosi vähemmistöjä, ei edes näiden mukaan nimetyissä tasavalloissa. Iloksemme silti nähtiin nuorisoa, joka virkeänä kasvaa kielen ja perinteen käyttöön osana nykyaikaista elämäntapaa.

 

Riitta Mäkinen