Kalevalan viimeisessä runossa tavataan ylpeänä pidetty nuori neito, Marjatta, jonka tarinan Kalevalan kokoaja Elias Lönnrot teki Marian tai Luojan virtenä tunnetun kansanrunon pohjalta. Marjatan tarina eepoksessamme alkaa, kun hän kuulee paimenessa ollessaan puolukan kutsun ja vastaa siihen eli tulee raskaaksi. Kun raskaus alkaa näkyä, Marjatta häädetään porttona mieron tielle, ja ainoastaan piika pikkarainen auttaa Marjattaa ja kysyy tämän puolesta rumalta Ruotukselta, saisiko Marjatta synnyttää lapsen Ruotuksen saunassa, mutta vastaus on ei.
Ruotuksen kiellettyä Marjatalta luvan synnyttää lapsi saunassa hänen on synnytettävä lapsi hevosen henkäyksen lämmittämässä tallissa:
Marjatta, matala neiti, pyhä piika pikkarainen,
kylpi kylyn kyllältänsä, vatsan löylyn vallaltansa.
Teki tuonne pienen poian, latoi lapsen vakaisen
heinille hevosen luoksi, sorajouhen soimen päähän.
Lapsi on nyt syntynyt Jeesuksen tavoin hevosen heinille eläinten suojaan. Tähän mennessä Marjatta on kestänyt säädyttömänä pidetyn raskauden tuomat vaikeudet ja synnyttänyt lapsen Raamatun tarinaa seuraillen eläinten tallissa, mutta hänen vaikeutensa eivät ole vielä tässä. Ensin hän yrittää piilotella marjasta siinnyttä pienokaistaan mutta hukkaa tämän. Hän etsii lastaan myllynkiven, reen jalaksen, seulan ja korvon alta, eli Lemminkäisen äidin tavoin hänkin joutuu etsimään kadonnutta lastaan ja kyselemään tätä tähdeltä, kuulta ja auringolta, kunnes kaikkinäkevä aurinko kertoo, missä lapsi on.
Marjatta löytää poikansa, tuo hänet kotiin ja pojalle aletaan etsiä ristijää. Ristijäksi tulee ukko Vironkannas, joka kuitenkin kieltäytyy ristimästä lasta, koska tätä ei ole tutkittu ja tuomittu. Väinämöinen kutsutaan tuomariksi, ja hän langettaa lapselle tuomion:
Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta si’ennyt,
poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle,
tai suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!
Yllättäen tuomion saanut vastasyntynyt alkaa puhua ja vetoaa Väinämöisen omiin väärintekoihin:
Ei sinua silloinkana, eip’on vielä suolle viety,
kun sa miesnä nuorempana menettelit neiet nuoret
alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien.
Marjatan poika muistuttaa Väinämöistä tässä siitä, miten tämän ja Joukahaisen kaupankäynti oli osaltaan johtamassa Ainon kuolemaan, ja vasta nyt, monien vaiheiden jälkeen, Väinämöinen tunnistaa väärän tekonsa, häpeää ja poistuu tehden tietä uudelle kuninkaalle, joskin hän lupaa palata, kun häntä taas tarvitaan:
Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan
uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjääksi,
kun ei kuuta, aurinkoa eikä ilmaista iloa.
Väinämöisen ja Marjatan pojan vallanvaihdos on nähty perinteisesti kuvaukseksi siitä, miten pakana-aika väistyy kristinuskon tieltä, mutta sitä voidaan pitää myös osoituksena uudesta, sukupuolisesti tasa-arvoisemmasta ajasta. Uuden ajan koittaessa ainakin Ainon kaltaiset naimaikäiset neidot saanevat Kalevalan kankailla tästä lähtien sanoa oman sanansa avioliittoon liittyvissä asioissa.
Niin ikään voidaan ajatella, että Kalevalan päätösruno kertoo elämän syklisyydestä ja siitä, että väärät teot palaavat lopulta tekijöidensä, nyt Väinämöisen, eteen. Kolmanneksi runo osoittaa konkreettisesti, ettei uusi synny pelkän päämäärätietoisen uurastuksen avulla vaan on annettava tulla sen, mikä on tuleva. Näinhän Marjattakin toimii: kuullessaan puolukan kutsun hän vastaa siihen, selviää kohdalleen tulevista vaikeuksista ja synnyttää lapsensa ainoaan hänelle tarjoutuvaan paikkaan, eläinten suojaan, ”heinille hevosen luoksi”. Näin nähtynä Marjatan runo kertoo pohjimmiltaan sekä rohkeudesta ja päämäärätietoisuudesta että periksi antamisesta ja luottamuksesta johonkin omia voimiaan suurempaan, elämän itsensä voimaan.
Teksti: FT, kirjailija Tiina Piilola
Kuva: Jyrki Kymäläinen @ Flickr CC BY-ND 2.0