Uuden vuoden aamuyö. Tyttärenpoika kieriskelee sängyssä, nousee istumaan ja tuhisee. Mitä on? Poika käpertyy peiton alle ja nukahtaa. Tyttärentytär voivottelee toisessa sängyssä. ”On huono olo.” Ottaisitko särkylääkkeen? Äidin kanssa vakuuttelemme, että lääke on hyväksi, ja tyttö lopulta suostuu. Aamulla poika herää. Korvaan sattuu. Tyttö herättyään valittaa väsymystä. Hyvinhän uusi vuosi alkaa! Suuntaamme lasten kanssa lääkäriin, korvatulehdus. Lapset rauhoittuvat ja kinuavat elokuvan katsomista.
Näin alkoi meidän uusi vuotemme, vaikka vuoden 2017 loppu oli ihana, kun lapseni perheineen juhlivat luonani uuden vuoden aattoa. Siis loppu hyvin, kaikki hyvin.
Viime vuonna tähän aikaan olin vakavasti sairas, nyt terveiden kirjoissa. Arjen ongelmia aina on. Minun ja tyttäreni kokemukset uuden vuoden päivästä eivät ole poikkeuksellisia. Terveyskeskuksen ovi kävi tiuhaan. Saattaa olla, että joissakin perheissä keskityttiin kuuntelemaan tasavallan presidentin puhetta. Meille arki on koittanut kantapään kautta, juhlat oli juhlittu. Lääkärissä käynti ei ole juhlaa, mutta se on osaa elämää. Lapset oppivat pienestä pitäen, että lääkäri auttaa, vaikka kokemus ei ole aina auvoinen.
Hyvä suunnitelma on puoleksi tehty. Näin varmaan on, kuitenkin kannattaa aina muistaa, että varalle on suunnitelma B, ja mielemme pysyy tyynenä.
Muistakaamme, että kalevalaiset naiset kohtasivat rohkeasti haasteita useastikin. Kalevala korut ovat sinänsä rohkea avaus. Liike-elämästä oli toinenkin esimerkki, nimittäin Ravintola Kestikartanon perustaminen ja pyörittäminen sodan jälkeisinä pulavuosina. Kalevalaiset naiset selvisivät, vaikka pieniä kolhuja on saatu. Edelleen on haasteita. Kulttuuriperintö on arvokasta, miten siirtää sitä seuraaville sukupolville? Miten kulttuurin käy valtion rahakirstun yhä kaventuessa?
Ildikó Lehtinen