Kalevalaisten Naisten Liiton perustaja, kirjailija Elsa Heporauta oli kiinnostunut useista elämänalueista. Jyväskylään muutettuaan v. 1910 Heporaudat keskittyivät erityisesti nuorisotyöhön.

 

Elsa toimi tuona aikana myös sanomalehti Keskisuomalaisen avustajana. Vuoden 1918 sisällissodan aikana hän hakeutui lehden sotakirjeenvaihtajaksi valkoisten puolelle Vuoksen rintamalle. Kansalaissodan tapahtumat jättivät Elsan mieleen pysyvät jäljet.

 

Elsan pojanpoika, Arne Hästesko on koonnut ja kirjoittanut puhtaaksi joukon isoäitinsä käsinkirjoitettuja muistiinpanoja itärintamalta vuodelta 1918. Muistiinpanojen joukossa oli kaksi lupalippua toimia rintama-alueella sotakirjeenvaihtajana sekä oikeus käyttää sotilasjunia. Ensimmäisen on myöntänyt Karjalan Armeijakunnan Pää Esikunnan Kanslia ja toisen Suomen Armeija Eversti Wilkmanin osasto.

 

Muistiinpanoja on huhtikuun alkupuolelta Antreasta, joka joutui heti sodan alussa valkoisten käsiin. Antreasta muodostui sodan tukikohta Karjalan Kannaksella. Merkintöjä  ja yksityiskohtaisia taistelukuvauksia on lisäksi jo helmi-maaliskuulta.

 

“Aina muistan lähtevien poikien innostuneet kasvot ja loistavat silmät, tietävät, että lähtevät mahdollisesti viimeiselle matkalleen.—

—Toissa iltana tuli sanoma, että 5 kuularuiskulaistamme on kaatunut ja 5 vielä haavoittunut. – Niin, moni äiti ja isä, Täti hyvä, on käynyt täällä hakemassa poikiaan viime matkalta…” (kirje 23.4.1918)

 

Muistiinpanot ovat pääosiltaan taistelukuvauksia, selostuksia joukko-osastojen liikkeistä, lukumääriä haavoittuneista ja kaatuneista. Elsa kuvaa Raudun taistelua, Viipurin, Kämärän ja Karisalmen valloitusta usean sivun verran sekä Helsingissä järjestettyä voitonparaatia (16.5.1918). Myöhemmistä sodista tutut paikkakuntien nimet, kuten Muolaa, Tali ja Tienhaara esiintyvät myös Elsan muistiinpanoissa. Erityisen luvun Elsa kirjoittaa Suomen Armeijan Sairashoitopataljoonasta, joka siirrettiin taistelujen myötä Viipuriin.

 

Kansalaissodan tapahtumat jättivät Elsan mieleen pysyvät jäljet.

 

“Mutta kuten perhemurha on kauhein, oli kansan kannalta veljessota järkyttävin. Se oli minulle polttavin haava rintamalta palattuani” kirjoittaa Elsa omaelämänkerrallisessa teoksessaan Ursula Keivaara.

 

Hän pohti myöhemmin, kuinka voisi omilla teoillaan yhdistää katkeroituneet osapuolet.

 

Sekä punaisten, että valkoisten puolella taisteli runsaasti vapaaehtoisina lähteneitä 17–20 -vuotiaita nuoria miehiä. Elsa halusi sodan jälkeen kaikin voimin parantaa kansalaissodan aiheuttamia vammoja. Hän kokosi parikymmentä vuotta sodan jälkeen kolmeosaiseen Sankaripoikia-julkaisuun novellin osasta sekä punaisten että valkoisten puolella kaatuneista, alle 20-vuotiaista, noin tuhannesta taistelijasta. Sovinnollinen näkemys oli sodanjälkeisissä oloissa harvinaista.

 

“Sitä minä myöskin ihmettelen, miten Te, rouva Hästesko, heti kansalaissodan jälkeen saatoitte ajatella niin kaunista kuin yhteisen muistelmateoksen laatiminen, kun kaikkialla ympärillämme vielä väristiin vihasta ja katkeruudesta. Miten Te saatoitte tuntea rakkautta ja myötätuntoa, miten Te jaksoitte? Minulle se olisi ollut mahdotonta.”

Näin kirjoitti Sylvi-Kyllikki Kilpi Elsalle vuonna 1920.

 

Isän kodin perintönä Elsa oli omaksunut voimakkaan lähimmäisenrakkauden ja halun huolehtia kaikista eläväisistä. Hänelle vihan voittaminen ja yhteistyön rakentaminen olivat elinehtoja.

 

Teksti: Helena Rossi, Puumalan KN
Kuva: Kalevalaisten Naisten Liiton arkisto