Jos nykyinen elämänmeno tuntuu joskus siltä, että on sukellettava muutoksesta toiseen, niin muutoksia ja jopa muodonmuutoksia kohtaavat kansalliseepoksemme Kalevalankin naiset.
Aloitetaan Ainosta, jonka taru vuoden 1849 Kalevalassa – siinä Kalevalassa, johon yleensä viitataan kun puhutaan Kalevalasta – alkaa traagisesti. Ainon veli Joukahainen on kuulut, että maailmassa on suuria, Väinämöisen kaltaisia tietäjiä. Joukahainen lähtee haastamaan vanhan tietäjän laulukilpaan, joka päättyy niin, että Väinämöinen laulaa hänet suohon. Pinteestä päästäkseen Joukahainen tarjoaa Väinämöiselle aarteitaan mutta Väinämöinen taipuu vasta, kun Joukahainen lausuu: ”Kun pyörrät pyhät sanasi, luovuttelet luottehesi, annan Aino-siskoseni.”
Väinämöinen ilahtuu ja Joukahainen vapautuu, mutta kun Aino kuulee, mitä hänestä on luvattu, hän vajoaa murheen alhoon ja hukkuu. Hänen tarunsa ei kuitenkaan ole tässä.
Kun Väinämöinen on kuullut Ainon kuolemasta, hän itkee illat ja aamut lähtee sitten vesille pyytämään mystisiä Vellamon neitoja. Ja Väinämöisellä käy tuuri – hän saa pyytämänsä onkeensa. Mutta niin tietäjä kuin hän onkin, hän ei tunnista saalista vaan tarttuu puukkoon paloitellakseen sen kuin minkä tahansa kalan. Silloin olento karkaa takaisin veteen ja ilmoittaa, ettei hän ole mikään kala, jonka Väinämöinen voi puukollaan pilkkoa vaan:
Olin kapo, neiti nuori, sisar nuoren Joukahaisen,
jota pyyit kuun ikäsi, puhki polvesi halasit.
Nyt Väinämöinen oivaltaa, että saalis onkin vedessä muodonmuutoksen kokenut Aino ja pyytää tätä tulemaan toisen kerran, mutta Aino-Vellamo ei tule vaan katoaa aaltoihin ikiajoiksi.
Miksi Aino valitsee veden maailman ja muuttaa sinne?
Koska Kalevala on miehen, Elias Lönnrotin, muokkaama teos, joka pohjautuu miesten keräämiin ja laulamiin kansanrunoihin, käännytään naisten kertomien kansantarinoiden puoleen ja katsotaan, mitä ne kertovat veden olennoiksi muuttuvista naisista.
Pohjoisamerikkalainen kirjailija ja tarinankertoja Clarissa Pinkola Estés on kerännyt vanhoja kansantarinoita ympäri maailman ja kertoo kirjassaan Women Who Run With the Wolves hyljenaisen tarinan. Hyljenaisella on ihmeellinen taito elää sekä vedessä että maalla: maalla hän pystyy ottamaan ihmisen muodon, mutta hänen tosi kotinsa on vedessä, missä hän ottaa hylkeen muodon.
Hyljenaisen tragedia alkaa niin, että hän on sisartensa kanssa tanssimassa kalliolla, kun eräs mies varastaa hänen hylkeennahkansa. Mies kiristää hyljenaisen tämän nahan avulla vaimokseen mutta lupaa, että seitsemän vuoden jälkeen tämä saa päättää, jääkö ikiajoiksi hänen vaimokseen vai haluaako hän nahkansa takaisin ja sen avulla palata takaisin alkuperäiseen kotiinsa. Kun seitsemän vuotta on kulunut, mies yrittää pyörtää päätöksen, mutta hyljenainen saa lopulta nahkansa ja palaa veden maailmaan.
Estésin mukaan hylkeennahan menetyksessä on kyse eräänlaisesta kokeesta tai initiaatiosta, joka opettaa naista lopulta puolustamaan omaa itseä. Ehkä nainen on elänyt tähän asti liian huoletonta elämää niin kuin hyljenainen, joka on sisartensa kanssa kalliolla tanssiessaan unohtanut suojella hylkeennahkaansa. Samoin Kalevalan Aino näyttäytyy runonsa alussa nuorena ja herkkänä tyttönä, joka ihastelee ”hiustensa hienoutta” sekä ”ihanuutta ilman kaiken”. Hänestä ei myöskään ole sanomaan äidilleen ja Väinämöiselle rauhallisesti ja suoraan, että hän ei halua vanhan miehen vaimoksi vaan hän itkee ja oikuttelee ja kulkee lopulta dramaattisesti yksinään synkkiä saloja.
Muodonmuutoksen jälkeen tapahtuu kuitenkin muutos: kun hyljenainen saa Estésin tarinassa takaisin alkuperäisen nahkansa, hän palaa kotiinsa veteen ja löytää taas alkuperäisen, onnellisen itsensä. Samoin Aino Kalevalassa löytää muodonmuutoksen myötä oman voimansa. Vellamon neidoksi muuttunut Aino löytää uskaltaa puhua suoraan alun perin ehkä pelkäämälleen Väinämöiselle ja tekee tälle selväksi, ettei aio tulla tälle vaimoksi nyt eikä koskaan vaan pitää kiinni omasta vapaudestaan.
Nykynaiselle sekä Ainon että hyljenaisen tarinat kertovat, että ihmisten motiivit eivät ole aina pyyteettömiä ja siksi joskus on noustava pelotta puolustamaan omaa paikkaa maailmassa eli pohjimmiltaan omaa vapautta, omaa henkistä hylkeennahkaa.
FT, kirjailija Tiina Piilola
Kuva: Nina Backman – Aino series
Tekstissä mainittu teos: Clarissa Pinkola Estés: Women Who Run With the Wolves 1992. (Suom. Naiset jotka kulkevat susien kanssa.)