On tullut aika esitellä Kalevalan voimakkain naishahmo, Pohjolan emäntä Louhi, jonka suomalaisnaiset useimmin valitsevat, kun kysytään, kenen Kalevalan naishahmoista he kokevat eniten omakseen.
Kalevalassa Louhi hallitsee rikasta ja pimeänä pidettyä Pohjolaa, josta eepoksen miessankarit tavoittelevat milloin mitäkin, Louhen kauniita tyttäriä tai ihmeitä jauhavaa taikamylly sampoa. Louhi asettaa Pohjolaan tulijat aina kokeeseen, eli vävykokelaiden on tehtävä vaativia ansiotöitä, kuten hiihdettävä hiiden hirvi, kaadettava Tuonen karhu, tai ammuttava Tuonelan joutsen. Lisäksi Louhella on omaa luokkaansa olevat taikavoimat, joiden avulla hän muuttaa muotoaan, säätää säitä ja muuttaa muotoaan kaksi kertaa, ensin hänestä tulee pelottava sotakotka ja lopulta kyyhkynen.
Louhen ensimmäinen muodonmuutos tapahtuu Kalevalan 43. runossa sen jälkeen, kun Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen ovat varastaneet sammon. Kun Louhi huomaa varkauden, hän varustaa sotaveneen ja lähtee hakemaan sampoa takaisin ja lopulta muuttaa itsensä sotakotkaksi.
Tämä muodonmuutos, jonka Akseli Gallen-Kallela on ikuistanut paljon puhuvaksi tauluksi Sammon puolustus (1896), ei kerro yksinomaan Louhesta vaan myös Kalevalan ja sen taustalla olevien kansanlaulujen maailmassa vallinneesta sukupuolijaosta. Tuossa maailmassa naiselle oli tarjolla lähinnä kaksi roolia: äidin ja vaimon, ja tuon jaon Louhi rikkoo. Hän toimii Kalevalassa itsenäisenä, omaa valtakuntaansa ja omaisuuttaan sotaisastikin puolustavana hahmona, mikä oli kansanlaulujen ja vielä Kalevalankin syntyaikaan niin outoa ja epäsopivaa käytöstä naiselta, että sitä pidettiin lähes epäinhimillisenä. Näin omaisuuttaan puolustavasta Louhesta tehtiin eläimellinen olento, petolinnun ja ihmisen sekasikiö.
Kalevalaa koostaessaan Elias Lönnrot hyödynsi Louhen ”pahuutta” koska sai näin eepokseen kaivattua draamaa. Oikeastaan Kalevalassa ollaankin melkein koko ajan joko tulossa tai menossa Pohjolaan hakemaan jotain; näin ollen Louhea voidaan pitää sillä tavalla ”hyvänä”, että ilman häntä ja Pohjolaa eepoksen miessankareilla ei olisi tarvetta lähteä minnekään, ei tavoittelemaan Pohjan neitoa tai sampoa vaan he saisivat köllötellä rauhassa Kalevalan kankailla Väinämöisen soittoa kuunnellen. Kärjistetysti: ilman Louhea meillä ei tavallaan olisi koko Kalevalaa, koska ilman häntä eepoksessa ei olisi tarinaa eteenpäin kuljettavaa juonta, vaan runot olisivat löyhästi toisiinsa liittyvinä runoelmina, samaan tapaan kuin Kantelettaressa.
Mutta Louhen ”pahuus” ei sittenkään ole yksiselitteistä. Kun Kalevalaa lukee tarkkaan, huomaa, että pohjimmiltaan Louhi ei ole mikään pahatar vaan alun perin Pohjolan vieraanvarainen emäntä, jonka vieraanvaraisuudesta näemme väläyksen Kalevalan seitsemännessä runossa. Siinä Väinämöinen on hukannut Ainon kuoleman jälkeen kirjaimellisesti suuntansa ja päätynyt Pohjolan rannalla, missä hän itkee ja uikuttaa. Louhi soutaa paikalle kysymään, mikä itkevä uros on miehiään. Väinämöinen vastaa, että häntä on pidetty ennen suurenakin laulajana mutta nyt: ”Mi jo lienenki katala, tuskin tunnen itsekänä.”
Sitten Louhi lausahtaa perinteisen tietäjän loitsun, jota Elias Lönnrot nimitti parantajan Innostussanoiksi:
Nouse jo norosta, miesi, uros, uuelle uralle,
haikeasi haastamahan, satuja sanelemahan!
Koska loitsu ei aiheuta Väinämöisessä reaktioita, Louhi ottaa itkevän urhon veneeseen, tuo tämän kotiinsa ja kohtelee kuin ehtoisa emäntä ainakin. Hän kuivaa, ruokkii, juottaa ja hieroo Väinämöistä ja sanoo, että Pohjolassa hänen on hyvä olla, ruokaakin on reilusti tarjolla, mutta tämä ei lohduta Väinämöistä, joka kaipaa takaisin kotiin.
Louhi lupaa saattaa Väinämöisen kotimatkalle, ja koska hän on juottanut, ruokkinut, hieronut ja hoitanut vierastaan viikon verran, hän kysyy mitä tällä on antaa vastineeksi. Väinämöinen tarjoaa rikkauksiaan, mutta niistä Louhi ei välitä, vaan ehdottaa, että Väinämöinen takoisi hänelle sammon.
Väinämöinen tunnustaa, ettei osaa takoa sampoa mutta tietää erään, joka osaa. Hän lupaa, että jos Louhi saattelee hänet kotimatkalle, hän lähettää tälle Seppo Ilmarisen sammon takojaksi. Louhelle tuuma sopii, ja hän ilahtuu siitä niin paljon, että lupaa antaa sammon takojalle tyttärensä – aavistamatta kuitenkaan, millaisia murheita lupauksesta seuraa.
Teksti: FT, kirjailija Tiina Piilola, Jyväskylän Kalevalaiset Naiset
Kuvat: Salla Ceder / Kalevalattaret stailatuissa muotikuvissa.