Olen Ninni-ressu
Tove Jansson kertoi muumitarinoissaan Ninnistä, joka kovien koettelemuksen ja yksinäisyyden kokemuksissa oli muuttunut näkymättömäksi. Hitaasti muumiperheen ja erityisesti muumimamman huomaavaisuus ja ystävällisyys tekivät hänestä näkyvän.
Vuosikymmenet olin onnellinen yksinasuja, kuuluin moniin yhdistyksiin, kuntoilin ja tein, mitä huvitti, liikuin autolla, pyörällä ja jalan metsissä ja kaupungilla, kotimaassa ja ulkomailla. Elinpiirini vastasi ja vastaa edelleen sielunmaisemaani.
Kotikaranteeni telkesi minut apinahäkkiin. Jo runsaat kaksi kuukautta olen rimpuillut täällä, riippunut kuin köydessä pää alaspäin, aivan yksin. Ainut lapseni, rakas poikani, asuu lähellä, mutta on omaishoitaja vaimolleen ja pääsee rajallisesti pistäytymään luonani.
Karanteenin alussa poika toi ruokaostokseni, mutta minä halusin edes sen verran ihmisten ilmoilla oloa, että käyn itse kaupassa ja apteekissa. En osta valmisruokia, vaan teen diabeetikolle sopivat monipuoliset ateriat ja välipalat itse. Ostoksilla käyntini pitää tietysti suorittaa yli 70-vuotiaille tarjottuina aamuaikaisen tunteina omalla autolla, kertakäyttösormikkain ja käsihuuhteen kanssa. Monesti joku kaupan nuoremmista asiakkaista katsoo minua, harmaapäätä, vihaisesti kuin spitaalista ja kerran eräs äidin kanssa kulkeva lapsi meni minut nähtyään peloissaan äidin taakse piiloon. Hiljakkoin kävin noutamassa paketin, joka sisälsi netistä tilaamiani kasvosuojia. Kuulin tiskin takana olijalta, että eräs iäkäs miesasiakas oli vasta tullut silmät tuikkien noutamaan pakettia ja sanonut, että tulin luvatta. ”Olen joron jäljilla, minähän en saa liikkua kaupungilla.” Niin asiakas kuin viranhaltija olivat olleet sitä mieltä, että vanhuksilla ei ole asiaa kaupungille.
Kävelykepin käyttäjä minusta tuli noin vuosi sitten selkävaivaivan kanssa. Sauvojen kanssa metsäkävelyillä liikun kuin muutkin ihmiset. Voimistelen joka päivä netin tuolijumppavideoiden mukaan. Väliin kohtaan harmaita päiviä, eikä tuolloin uloslähtö eikä ystäville soitto huvita. Koska hoitava metsä alkaa talon nurkalta, harmaat päivät jäävät kuitenkin harvinaisiksi.
Minulla on läheisiä, joiden kanssa vaihdamme molemminpuolisesti lähes joka päivä viestejä, kuvia ja soittoja. Digiyhteys on siis kunnossa. Kävelemään lähtökaveria en heistä, ikävä kyllä, saa.
Taivallan metsässä yksin, sillä lähes kaikilla ystävilläni on iso perhe, lapsenlapsia ja paljon tekemistä. Kun erään kerran päätin katsella viereisen kaupunginosan asutusta kävellen, käännyin eräälle umpitielle joutuen kääntöpaikalle, jossa oli ihmisiä pakkaamassa peräkärryä, kolme naista ja yksi mies. Olin palaamassa takaisin, kun mies alkoi opastaa minua kertoen, että pääset tuolta vasemmalta metsätietä eteenpäin. Naiset olivat hiljaa ja katsoivat pistävästi ja ilkeästi kuin ajattelisivat, että mitä tuo täällä tekee.
Kerrostalossani asuu paljon iäkkäitä, jotka liikkuvat rollaattorin tai pyörätuolin kanssa. Eivät he liukkaalla ja kylmällä tule ulos. Piha on tyhjä. Pääsen joka tapauksessa viikoittain niitä näitä -jutteluihin autopihalla tai roskalaatikoilla.
Sain eilen riemastuttavan onnenhippusen: Kirjastot avattiin ja noudin tilaamani kirjan.
Toinen onnenhippunen lehahti tänään avoinna olevasta parvekkeen ovesta pihaääninä. Syksyllä pihaamme rakennetun kauniin istuskelutasanteen pöydän ääressä istui talossa asuva vanhuspariskunta ja kaksi heidän vieraistaan. Pöydällä oli termoskannu, kahvileipää ja kupposet. Ilo helmeili. Tuo uusi aktiviteettipaikka sai mukavasti vihkimisensä. Kylmä ilma ja peitettynä ollut pöytä eivät olleet tuoneet mieleenikään kahvittelemaan ryhtymistä aivan parvekkeeni alla. Panin heti kutsun pihatapaamiseen ystävälle, jonka kanssa olen kahden kuukauden ajan vaihtanut kotikaranteenin puristuksen tuntemuksia.
Yli seitsenkymppisten sallitaan kesäkuun alussa alkaen tavata ulkona muita ihmisiä hygieniavaatimuksia noudattaen. Velvoite karanteeniinin oloisista elinolosuhteisista jatkuu. Määräys vastaa sähköistä jalkapantaa. Tuo valvontarangaistus sijoittuu rikosoikeudellisessa seuraamusjärjestelmässä ankaruudeltaan yhdyskuntapalvelun ja ehdottoman vankeuden väliin. Jalkapannan käyttö voidaan tuomita enintään kuuden kuukauden mittaisena. Meidän yli 70-vuotiaiden kotikaranteeni jatkunee kuukausia jopa vuosia, koska koronavirusta ei ole vielä hävitetty eikä koronarokotetta pitkään aikaan vielä saatane?

Ninni toipunee vielä ja pysynee näkyvänä kesän ihmeessä ja onnessa. Lohdutonta kyllä, Suomen valloittava vuodenaikarytmi tuo kesän jälkeen syksyn, talven ja kevään kylmyyden ja loputtoman yksinäisyyden. Miten käy Ninnin?

Teksti: Terttu Välikangas, Oulun Ympäristön Kalevalaiset Naiset