Kultalähde, Kultakaivo. Sinusta olemme kuulleet, tarinaasi lukeneet. Olet ollut meille kertomus rajavyöhykkeellä olevasta muinaisesta aarteesta, vienalaisten ihmepaikasta.  Kertomus, myytin kantaja, silti vain juttu juttujen joukossa.

Kultalähde, Kultakaivo. Ajamme lumista tietä kohti koillista. Ajamme pienempää lumista tietä , käännymme kohti itää. Tie polveilee, se, nousee välillä, välillä laskeutuu. Kiertelee rantoja myöten, kaartelee vaarojen helmoja pitkin. Puhe harvenee. Olo rauhoittuu. Lähteen kutsu, kaivon kuiskaus mielessämme voimistuu.

Kultakaivo, Kultalähde. Käännymme vielä pienemmälle tielle, huomaamattomalle, vasta-auratulle.

Nousemme autosta. Kohtaamme kanssakulkijamme. Otamme varusteet. Nousemme penkan yli polulle poluttomalle, reitille, jonne tarvitaan lupa. Polulle, jonne johtaa kutsu, Kultakaivon kutsu.

Askellus alkaa. Horjahtelemme. Jalka nousee. Askel. Askel. Askel. Polun varrella on jälkiä. Ketun kipitys määrätietoinen. Jatkamme matkaa. Askel tottuu kulkuun. Muljahtelu rauhoittuu. Tuossa on juuri mennyt jänis. Tuossa toinenkin. Emme ole yksin. Ihmeellinen on tie luoksesi, Kultakaivo.

Metsä kohoaa. Naavojen seitit tihenevät. Polku painuu notkoon. Pyöreät jäljet vierellämme. Ahma. Ilveskin. Lumikko. Susilauman tuore jotos aivan jalkojemme juuressa. Tassun painallukset poikki polkumme. Tämä maa ei ole enää meidän. Askel, askel, askel. Täällä me olemme vieraita, kutsuttuja kulkijoita, toivottuja tulijoita. Sinun kutsumiasi, Kultalähde. Sinun toivomiasi, Kultakaivo.

Kuljemme yhä syvemmälle kuusikkoon. Askelten rytmi on nyt metsän rytmi. Rauhan rytmi.

Sanat sammuvat, lauseet laskeutuvat.  Unohtuu työ ja toimi. loittonee kiire, kohina ja pauhu. Kulku jatkuu, polku pienenee. Ihminen ohenee. Mieli vetäytyy kokoon. Kerää valtansa verkkoa pienemmälle puikkarille. Rauhoittuu itsensä kokoiseksi.

Kätkeydyt meiltä, Kultakaivo. Piiloudut meiltä, Kultalähde. Olet kasvattanut naavakuuset ympärillesi. Olet vetänyt peitoksesi lempeät luminietokset. Olet antanut meille oppaasi, oppaalle pyhät sanasi. Hän opastaa kuusten katveeseen. Hän paljastaa riitteen reunustaman tumman silmän.

Siinä sinä olet, Kultalähde. Aarteena edessämme. Hiljaisena. Kirkkaana. ikiaikaisena.

Syvyydestä, maan uumenista nousee viestisi. Jääkautista vettä saamme kulhoihimme. Raikkautta huulillemme, janomme sammuttajaksi. Kuulautta saamme silmillemme, katseemme avaajiksi. Kirkkautta saamme otsallemme, uurteiden silottajaksi.

Metsä huokuu. Luonto hengittää. Ja mitä meille tapahtuu?

Ajanlasku pysähtyy. Viivasuorana eteenpäin tikittävä diginäyttö sammuu. Kiertyy kerälle, yhtyy ympyräksi, suppilona syvenee. Humahdamme läpi vuosituhansien, putoamme taakse aikojen. Kaikkeuden alkupisteeseen. Maa on nuori, vesi sen suonissa sulaa hopeaa. Tässä tavoitamme ikiolevaista. Nyt hamuamme pysyväistä.

Kuljetat vanhaa viisautta mukanasi, Kultalähde. Sykit runona suonissasi, Kultakaivo. Kerrot, miten elonkehä kiertää auringon tahtiin. Miten maan sydän sykkii levolliseen rytmiin, miten sen rumpu lyö ihmisenkin paikalleen. Pienet polut niittyvierillä, kulut metsän uumeniin. Harmaat talot rantamilla, pellot niiden takana, karjan kello, paimenen kutsuhuuto. Leivotaan leipä. Syntyy runo, tehdään kannel.

Huomaamme vienon väreilysi, Kultalähde. Kuulemme siron solinan, Kultakaivo. Mutta tavoitammeko me enää viestiäsi, Kultalähde? Käsitämmekö enää viisauttasi, Kultakaivo?

Lempeällä liikkeelläsi, Kultalähde, kiedot meidät kainaloosi. Pikkuisella pyörteelläsi, Kultakaivo, pidät meidät pauloissasi. Suljet meidät syliisi, otat meidät ehtoihisi.

Sitten sinkoat meidät syöksyyn pitkin ilman rantaa. Korkeuksiin, yhä kauemmas, aina kiihkeämmin. Irtoamme itsestämme. Hellitämme huolistamme. Maa, mietteet, murheet karisevat mielestämme. Emme enää päätä maailmasta, enin itsestämmekään.

Vauhti pysähtyy. Repeää lohduton hiljaisuus. Avautuu pelottava tyhjyys. Missä me olemme? Keitä me olemme? Identiteetti on poissa. Passi putosi. Unohtui pin-koodi. Nimi, sukupuoli, syntymäaika. Olemme yksi ja yksin. – Katso, ihminen, kuuluu Kultalähteen käsky.  Näe, ihminen, komentaa Kultakaivo.

Siellä, maailmanpuun ylimmällä oksalla, ilman kaaren korkeudessa, kaikkeuden ruusukivellä me näemme. Näemme lumikon silmin maan ja maailman. Näemme oravina oman suuruutemme uljaat unelmat. Kettuina katsomme savuista palloa, mustunutta maailmaa. Ruhjotut kuusikot, auki viilletyt suot susien kulkea, murskana ilvesten kalliot, tuulten pieksäminä joutomaina jänisten temmellyskentät, paisuvat kaupungit täynnä eksyneitä eläimiä, ahmoilta anastetut teollisuusvainiot, tieverkoiksi revityt erämaat täynnä löyhkää ja raatoja. Muovilauttoina vellovat vedet kaloille uida, tukitut joet epätoivoisten lohien nousta. Oman suuruutemme suurenmoiset saavutukset.  Voi Kultalähde! Voi Kultakaivo!

Kaukana alhaalla välähtää peili. Kilahtaa pieni hopeinen tiuku. Siellä on maan kultainen silmä. Korkeuksiin läpi kuusen oksien. Korkeuksiin pitkin naavaseittejä, vankkoja puiden runkoja. Tänne katsoo sinun silmäsi, Kultalähde. Tänne kohoaa sinun laulusi, Kultakaivo.

Laskeudumme maan kamaralle. Jalkojen alla tunnemme sykkeen. Hengitämme samaan tahtiin ikiajan kanssa. Asetumme omaan oloomme, piirrämme esiin uudet ääriviivat. Olenko lumikko vai sittenkin kettu, Vienaksi nimetty. Oravana hypähdän vastasataneelle lumelle. Oi, ehdinkö jäniksenä pajukkoon piiloon.  Sutena jotostan osana laumaani, osana heimoani, omalla paikallani luonnon suuruudessa, loppumattomassa kiertokulussa.

Jääkautista vettä saimme kulhoihimme. Juotavaksi huulillemme, janomme sammuttajaksi. Kirkkautta saimme silmillemme, katseemme avaajiksi. Kirkkautta saimme otsallemme, uurteiden silottajaksi. Syvyydestä, maan uumenista nousee sinun väkevä viestisi, Kultakaivo.

Olet sulkenut meidät syliisi. Olet ottanut meidät ehtoihisi.

Hiljaisiksi hiljentyneinä, vaisuiksi vaienneina hengitämme metsän tahtiin. Yhteen yhtyneinä palaamme omaa polkuamme pitkin. Tuhatvuotinen runo mielessämme. Ikilähteen vesi suonissamme.

Minkä teit, Kultalähde? Mitä annoit, Kultakaivo? Lahjan annoit, oivalluksen, ja sen keinoksi asetit.

Lumikkona liikkua, kettuna kulkea, ahmana aukoa uria, jäniksenä vipeltää, ilveksenä ihmetellä, uinua karhun talviunta, sutena samota saloilla – siinä neuvonsa meille. Naavana vastata ilman hitaaseen liikkeeseen. Mukautua luonnon kiertoon, asettua aloillensa.

Kultakaivo, Kultalähde. Välkkyvä vesi, sammumaton silmä.

Teksti ja kuvat Sinikynä / Marja-Stiina Suihko, Liiton hallituksen jäsen, Kuhmon Kalevalaiset Naiset