Karhu, metsän valtias, otso, kontio, metsän omena, mesikämmen kiehtoo mieliämme. Se ei ole vain yksi peto muiden joukossa, vaan sillä on erityinen asema perinteessämme. Nyt käsillä oleva Pasi Klemettisen teos Karhu. Pohjoisten kansojen myyttejä vie meidät aikamatkalle menneisyydestä tähän päivään.
Perinteentutkija Pasi Klemettisen teos pohjoisten kansojen karhuperinteestä avaa meille monipuolisia näkymiä tuohon metsän kuninkaaseen, myyttiseen korven valtiaaseen. Hän havainnollistaa monin esimerkein, miten monipuolisesti karhu on kietoutunut pohjoiseen todellisuuteen, arkeen ja juhlaan. Karhu siihen kiinnittyvine uskomuksineen on ollut myös keskeinen osa pohjoista mielenmaisemaa ja maailmankuvaa, minkä Klemettinen tuo vakuuttavasti esille.
Karhu on kulkenut vaihtelevasti Klemettisen mukana jo opiskeluajoista lähtien. 1990-luvun alussa hän oli mukana toteuttamassa Joensuun yliopiston kulttuurintutkimuksen opiskelijoiden elokuvaprojektia, joka esitti karhuun liittyvää perinnettä kansantajuisesti. Myöhemmin tämä laajentui Joensuun Laulujuhlien esitykseen karhurituaaleista. Samoihin aikoihin Klemettinen valmisteli demon karhuaiheisesta multimediasta ja rakensi Joensuun Carelicumiin karhuperinnettä käsittelevän näyttelyn. Vielä 2000-luvun alussa hän tarkasteli laajahkon artikkelin verran karhua suomalaisessa mielenmaisemassa
Katkos Klemettisen ja karhun välille tuli, kun hänet palkattiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan digitalisaatiota edistämään. Silloin muutto Helsinkiin uusiin maisemiin vei ajatukset pois pohjoisen myyttisestä pedosta, vaikka karhunhampaasta tehdystä korustaan hän ei koskaan luopunut. Pääsy vanhojen arkistoaineistojen äärelle innosti nuorta perinteentutkijaa.
– Minua on aina kiinnostanut se kaikkein vanhin aineisto arkistossa, ja tutkijana myös vanha kansanperinne, uskomukset ja tarinat. Se on ollut se kova ydin, joka minua on inspiroinut.
Klemettinen julkaisi työnsä ohessa tietokirjat Karjalan räyhähengistä sekä sutkauksista ja sananparsista. Pikkuhiljaa perinneaineistojen tutkimisesta ja kirjoittamisesta kiinnostunutta Klemettistä alkoi kiehtoa ajatus siirtyä vapaaksi tietokirjailijaksi. Vuonna 2021 hän jätti vakitoimensa arkistossa eikä ole katunut. Ilman tuota käänteentekevää ratkaisua meillä ei olisi nyt kattavaa esitystä karhusta pohjoisessa maisemassa.
Havumetsien ja tundran karhupoluilla
Professori Anna-Leena Siikalan Uralilainen mytologia -hankkeessa tutkijan uraa aloittaessaan Klemettinen havaitsi, miten samat perinteen elementit ja motiivit esiintyvät niin kansanuskossa ja myyteissä kuin muissa tarinoissa.
– Perinneilmiöt eivät ole lokeroituneet omiksi saarekkeikseen, vaan ne liikkuvat siellä täällä pullahtaen esille eri yhteyksissä.
Tämä oivallus on ollut myös Karhu-teoksen taustalla, kun hän lähti tutkimaan karhuun liittyvää perinnettä Pohjois-Amerikasta Siperian ja saamelaisalueen kautta Karjalaan ja Suomeen.
Siperian hantien myytin mukaan karhu on muinoin hyökännyt ihmisten ja eläinten kimppuun. Siksi maan jumalan täytyi rangaista karhua. Karhulta leikattiin pää irti ja muu ruumis vietiin taivaalle.
Siitä syntyi meille tuttu seitsemän tähden kuvio, Otava, joka tunnetaan myös Ursa Majorina, Isona Karhuna. Tuo pohjoisille kulttuureille merkityksellinen tähdistö on pohjoisella taivaalla nähtävissä aina, jos sääolosuhteet sen sallivat.
– Tietyntyyppinen ympäristö sekä tietynlaiset elinolosuhteet ja elinehdot synnyttävät tietynlaista kulttuuria ja ajattelua. On varmasti ollut niin, että pohjoisesta on katsottu taivaalle ja havaittu, että Otava ei koskaan näytä laskevan alapuolelle, ja tavallaan se on näkynyt aina. Jos ajatellaan, miten pimeää talvisaikaan on ollut, niin tähtitaivas on ohjannut kulkijaa löytämään oikean reitin. On ollut erittäin tärkeää, että tähdistöstä on kerrottu uskomusten ja myyttisten kertomusten ohella käytännönläheisiä tarinoita. Näin tieto varhaisesta kompassista on siirtynyt vanhemmilta lapsille ja tieto siitä elää tavallaan kollektiivisessa tietoisuudessa.
Kalevalaisen myytin mukaan Otavitten olkapäillä synnytetty karhu on puolestaan laskeutunut maanpinnalle hopeisissa vitjoissa ja kultaisessa kätkyessä. Klemettinen leikittelee ajatuksella yhdistää pohjoisten alueiden myytit yhdeksi kokonaiseksi tarinaksi samaan tapaan kuin Lönnrot toimi laatiessaan kansalliseepoksen.
– Tässä tarinassa kerrottaisiin, miten alkukarhu päätyy taivaalle ja miten se sitten lasketaan alas ja takaisin ylös. Siperian myytit paljastavat, miksi taivaassa syntynyt karhu ajetaan maanpinnalle. Pohjois-Amerikan alkuperäiskulttuurit puolestaan kertoisivat, miten metsästäjien jahtaama karhu päätyy takaisin taivaalle tähtijärjestelmäksi. Lopulta suomalainen perinne paljastaisi, miten alkukarhu laskeutuu maanpinnalle, josta se palautetaan takaisin taivaalle. Aika jännä tarina siitä syntyisi.
Metsän kuninkaasta henkipatoksi
Meille kaikille tuttua on nähdä karhu saalistettavana metsänpetona. Tämä todentuu kauttaaltaan Klemettisen teoksessa, kun sitä lukiessa tuntuvat miehet lähtevän aina metsälle ja varautuvan siihen erityisin toimenpitein. Klemettinen muistuttaa, että vielä 1600-luvun alkupuolella syrjäseuduilla kristinuskon rinnalla eli vahva luontouskonto, josta merkkejä oli vielä havaittavissa 1800-luvullakin. Klemettinen kuitenkin painottaa, että käsityksemme karhusta saattaa olla vinoutunut.
– Kansanrunouden karhu on romantisoitu, etäinen, kunnioitettu ja palvottu. Runoissa ja loitsuissa ei kuulu kaikki muu samanaikainen perinne, joka karhuun on esimerkiksi 200 vuotta sitten liittynyt.
Runsaasti tutkitusta perinneaineksesta on usein jäänyt syrjään se, miksi karhua on metsästetty ja miten siihen on yleisimmin suhtauduttu. Historialliset dokumentit paljastavat, että jo keskiajalta lähtien karhun arvo on mitattu siitä saatavalla hyödyllä.
– Laajamittainen turkismetsästys lähes hävitti metsänpedot. Lisäksi petoviha riehui valtoimenaan jo maa- ja karjatalouteen siirtyneillä alueilla.
Suhtautuminen metsän kuninkaaseen saattaa joiltain osin vanhojen perinnekuvauksien valossa vaikuttaa muuttumattomalta. Myös nykymetsästäjälle karhu on saaliina arvokas, sillä sen jokainen osa siitinluuta myöten on rahastettavissa. Suomessa petoviha kohdistuu pääasiassa suteen, ja useimmiten karhu on saanut jäädä siltä rauhaan. Silti marjastaja tai muu metsässä liikkuva ei välttämättä halua karhua kohdata. Ehkä karhuun kiinnittyvä perinne aiheuttaa sen, että tunnemme sitä kohtaan pelonsekaista kunnioitusta.
Kohti uusia luontosuhteita
Klemettisen havaintojen mukaan kiinnostus karhua kohtaan on sidoksissa uushenkisyyteen ja nykyään erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa heränneeseen mielenkiintoon uuspakanuutta ja sitä myötä luonnonuskontoja kohtaan. Hän on törmännyt tähän muun muassa osallistuessaan Hämeen keskiaikafestivaaleille.
– Siellä oli isot omat osionsa muinaisporukoille, larppaajille, jotka eläytyivät entisiin aikoihin vaattein ja muine varusteineen. He pyrkivät mahdollisimman tarkkaan elämään entisten aikojen tapaan. Vanhat perinteet ja uskomukset kiinnostivat heitä. Karhu-teoksenkin osa heistä halusi omistuskirjoituksella varustettuna.
Jotkut keskiajasta inspiroituneista larppaajista pyrkivät tavallisessa arjessaankin elämään mahdollisimman ekologisesti ja omavaraisesti. Klemettinen pohtii, että tällaisen ajattelun takana on nykyisen ajan epävarmuus: ilmastomuutos, erilaiset kriisit, jopa sodat. Nuoremmille sukupolville saattaa nousta halu tehdä ja valita toisin kuin edeltävät sukupolvet. Yksi vaihtoehto on alkaa elää luonnon ehdoilla, ja silloin herää helposti kiinnostus luonnonuskontoja ja shamanismia kohtaan.
Mielenkiinnosta luonnonuskontoja kohtaan on kummunnut myös niin sanottu vihreä noituus. Jos aiemmin eroteltiin valkoinen, hyvään tähtäävä noituus erotuksena mustasta, pelottavasta ja pahantahoisesta, nyt noituus nähdään myös yhteytenä luontoon: ihminen nähdään osana luontoa, jota suojellaan ja kunnioitetaan.
Erämailta kaupunkiin
Tietokirjailijana Klemettinen on tarttunut klassisiin aiheisiin, joita folkloristit ovat tutkineet yli kahdensadan vuoden ajan. Karhua edeltäneessä Kansanuskon yöpuolessa hän esitteli sekä tuttuja että tuntemattomia syrjään jääneitä, mutta kiehtovia pimeitä ja synkkiä hahmoja. Tutkijoiden teokset jäävät usein akateemisiin piireihin eivätkä tavoita suurta yleisöä. Klemettinen puolestaan popularisoi ja tuo laajasti tutkitut teemat ja aiheet kansantajuisesti jokaisen ulottuville. Siten hän on tietokirjoillaan rakentanut sillan tutkijoiden ja tavallisten lukijoiden välille, mitä voi pitää aitona kulttuuritekona.
Klemettisen teokset ovat onnistuneet tavoittamaan lukijoita, sillä hänellä on Instagramissa yli 7000 seuraajaa, mikä on paljon tietokirjailijalle. Tämä aika on selvästi ollut otollinen Klemettisen käsittelemille aihepiireille ja teemoille. Olisiko nyt aika toteuttaa professori Heikki Laitisen esittämä ajatus järjestää karhunpeijaiset Helsingissä?
Voisiko esimerkiksi Nuuksion Haltia ympäristöineen tarjota tilat ja puitteet perinnettä kunnioittavalle, tähän päivään tuodulle näytelmälle? Pasi Klemettinen toteaa, että hänellä ovat laulut yhä muistissa tallessa. Hän on oppinut ne korvakuulolta, aivan samalla tavalla kuin aikoinaan perinteentaitajat tekivät. Kun osaa oikeat sävelet ja melodiat, sanat palaavat mieleen. Sitä paitsi perinne ei ole koskaan välittynyt täsmälleen muuttumattomana laulajalta ja sukupolvelta toiselle, vaan se on aina ollut altis variaatioille ja muunteluille. Niin perinne pysyy elävänä.
Tämä artikkeli on julkaistu Kalevalaisten Naisten Liiton julkaisemassa Pirta-lehdessä numero 4/2023
Teksti: Tarja Kupiainen, Kalevalaisten Naisten Liiton varapuheenjohtaja ja perinteentutkija
Artikkelin pääkuva: Kaksi pronssista karhunhammasrippussarjaa, joita on ilmeisesti käytetty kirjaillun vyöliinan koristeina. Kalannista löydetyt esineet on valmistettu viikinkiajalla. Kuva: Museovirasto, kuvateksti: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS
Kirjan kansikuva: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS