Kallio vavahteli Ilmattaren tuskasta. Meren aallot taipuivat äidin surun voimasta. Maille tietymättömille on hävinnyt Väinämöinen, tietäjä iän ikuinen.
”Liian viisaaksi lapseni loin. Liikaa häntä hoivasin, liian kyvykkääksi kasvatin. Ja nyt hänet on ajettu maalta jonka minä hänelle osoitin.”
Surusta mätäni Ilmattaren hammas. Hampaan irrottua hän sen asetti mereen. Kului kymmenen päivää ja kymmenen yötä. Aallot hioivat hampaan jäänteet pyöreäksi sileäksi, pisaran muotoiseksi. Samaan aikaan tuli Ilmatar uudestaan raskaaksi. Hampaan lainehtiessa takaisin ilmattaren läheisyyteen, hän synnytti tyttären, ja antoi lapselle hampaan.
”Sinusta tein viattoman, avoimen ja sitkeän. Aallot eivät sinua heitä eikä maa niele. Pedot väistävät, kun kuljet niiden ohitse. Mutta kansa, joka maan päällä vaeltaa, ei sinua pelkää. Voimasi saat itse koota, sitä eivät tähdet ole sinulle määränneet. Ja kun astut merestä, tehtäväksesi tulee etsiä veljesi, ja tuoda hänet takaisin vaikka Tuonelasta asti.”
Lapsi nimettiin Tuulettareksi. Tuuletar kasvoi päivä päivältä, ja kun seitsemäntoista yötä oli kulunut, oli hän jo aikuisen näköinen ja kokoinen. Hiukset hänellä olivat pitkät ja vaaleat, taakse palmikoituna. Jalat vahvat meressä uimisesta ja iho päivettynyt auringosta. Mutta mieli hänellä oli avoin kuin lapsen, silmät valmiina näkemään maailmaa, jonne Ilmatar hänet lähettäisi esikoistaan etsimään.
Kun Tuuletar oli kolmenkymmenen päivän ikäinen, koitti aika. Aallonharjalla hän matkusti rantaan, ja laskeutui kivenkoloon. Siellä oli häntä tervehtimässä lukki, joka parhaansa mukaan kutoi vaatteet Tuulettarelle. Mekko oli pehmeää pellavakangasta, ja takin hupussa hiippa. Kenkiä Tuuletar ei saanut eikä tarvinnut. Metsän kasvit kääntyivät hänen askeleidensa suuntaan, muodostaen pehmeän maton Ilmattaren tyttären jalkojen alle. Kasvonsa ja hiuksensa hän piilotti takin hupun alle, niin vakavasti hän tehtävänsä otti.
***
Kankaalla kulki myös karhu. Poikkeava se oli muista karhuista, sillä sen käpälät oli taottu raudasta ja kuono oli hopeaa. Silmiksi oli asetettu kaksi kirkkaansinistä jalokiveä. Turkki oli harmaantunut ja täynnä kuivuneita lehtiä ja oksanpätkiä, niin innokkaasti se oli mättäillä pyörinyt. Pehmeä, vihreä sammal painui sen raskaiden askeleiden alla. Kun tassu osui kiveen, kuului metallin kalahdus.
Metsänhenget olivat ymmällään. Koskaan ei tällaista ilmestystä olut heidän metsissään kävellyt. Karhun ilmestyttyä sitä kunnioitettiin, sille annettiin tilaa. Mutta tästä eläimestä ei tiedetty, onko se karhu ensinkään. Silmät selällään sitä arvioitiin koivikon takaa isoilla ja pienillä silmillä.
Muu metsän väki jätti karhun rauhaan, mutta Oiva ei. Oiva oli tonttu, polvenkorkuinen ja hiippalakkinen. Partaa hänellä ei ollut, olihan hän vasta poikasen ikäinen. Vaatteet olivat sammalenvihreät, ja siniset silmät loistivat pyöreästä naamasta. Karhu kiinnosti Oivaa. Metsässä niitä vaelteli yhtenään, muttei koskaan tällaisia. Mitä lähemmäs karhua Oiva uskalsi, sen hämmästyneemmäksi tonttu kävi. Ja kun hän vihdoin pääsi koskettamaan mesikämmenen turkkia, se ei siitä hätkähtänytkään. Käänsi vain hieman päätään, ja tuijotti Oivaa kimaltavilla silmillään.
Kun karhu ei enempää vastustellut, hyppäsi Oiva sen selkään, aivan kuin aikeissa valjastaa kontion ratsukseen.
Metsämättäiden toisella puolella kiisi Tuuletar. Hän vihelsi, ja linnut vastasivat. Tuuli heilutti helmoja, ja kevensi muutenkin jo nopeita askelia. Meressä elämisen jälkeen Tuulettaren ruumis tuntui raskaalta, ja pehmeät jalkapohjat alkoivat karaistua mättäällä kävelystä. Viimein, luonnon syleilyssä hän tunsi kasvavansa täyteen mittaansa, siihen mihin hänet oli luotu. Pian kaukaa kiiri karhun karjahdus.
Kurkisteli Tuuletar näkyä havupuiden takaa: tonttu valjasti metallista karhua, jonka turkki hohti auringossa. Eläin näytti siitä pillastuneen, riuhtoi ja vääntelehti saadakseen tunkeilijan irti itsestään.
”Irrota otteesi, röyhkeä. Jätä metsän eläin rauhaan” Tuuletar astui esiin. Karhukin pysähtyi, kääntyi tuijottamaan tyttöä.
”Tämä kontio poikkeaa muista. Silmät kuin timantit ja kynnet valkoiset kuin platina. Sen vien kauas pohjolaan, ja vaihdan sen rikkauksiin!” uhosi Oiva.
Tuuletar oli Oivaa vikkelämpi. Hän loikkasi itsekin karhun kyytiin, tarttui valjaisiin ja nappasi tontun oksannokkaan. Uuden ruumiinsa vahvuuden ansiosta Tuuletar onnistui kannattelemaan rimpuilevaa Oivaa karhun kuonon yllä. Sen lähtiessä jahtaamaan tonttua puut vilisivät silmissä ja maa jalkojen alla sumeni. Tuuletar piti kepinpäästä kaksin käsin kiinni, puristi reisiään karhun ympärillä, ettei putoaisi tuntemattomuuteen. Otson kiiltävät kynnet raapivat alustaa joka askeleella. Tontun huudot vaimenivat tuulessa, tilalle tuli erilaisia ääniä, myrskyn pauketta ja musiikkia. Kanteleen kielet soivat viimassa.
Tuuletar veti valjaista. Vauhti laantui ja aika jatkoi kulkuaan. Karhu rauhoittui, ja kävi istumaan.
Joka virtasi vuolaana heidän edessään. Koivun oksat tavoittelivat veden pintaa, puu täydessä lehdessään. Kiviranta tuntui pehmeältä Tuulettaren paljaiden jalkapohjien alla.
”Surmatako minut halusit? Jos niin oli, melkein onnistuit. Nyt olen teillä tietymättömillä ja kaukaa kotoa. Mitä minusta ja karhusta haluat?”
Tuuletar silmäili Oivaa. Tonttu oli ensimmäinen olento, jonka hän oli maan kamaralla kohdannut.
”Tonttuhan sinä. Ja lyhyempi kuin minun on annettu ymmärtää.”
”Aina ovat tontut olleet lyhyitä, jotta helpompi on muita tarkkailla ja piiloutua kärryihin, kun täytyy matkustaa. Me emme itse tee elantoamme, sillä ihmisväen kunnioitus pitää meidät kiinni leivän syrjässä”
”En tunne tapoja tonttujen. Mutta kuinka sinä karhun halusit siepata, jos sinulle jo ihmiset tarjoavat kaiken”
Oiva ei vastannut hetkeen. Se tutki Tuuletarta päästä varpaisiin. Ihminen tyttö oli, mutta Oiva huomasi hänessä jotain muutakin, kuin yliluonnollisen auran. Ihmeellinen oli tapa, jolla tyttö sai koivunoksatkin siirtymään tieltään.
”Saamaton olen, jos äitiäni on uskominen. Kun tuon rikkaudet Pohjolasta, voi hän olla pojastaan ylpeä.”
”Voi, kuinka tiedät Pohjolan hallitsijoiden sinua palkitsevan. Entä jos etsimme eläimen omistajan. Tämä karhu harhailee metsässä, varmasti kaipaa kotiin” Tuuletar ehdotti.
”Miten me sen selville saamme. Otus voi olla kenen vain.”
”Me etsimmekin metsän jättiläisen. Vipusella on hallussaan kaikki viisaus maan päällä. Hän tietää kontion omistajan.”
Oiva näytti kauhistuneelta, sen lakki valahti silmille.
”Et kai uskalla Antero Vipusta herättää? Ketään muuta eivät metsän tontut ja haltijat kunnioita yhtä paljon. Jo kääpiöt maan alta karttavat häntä. Miksi mahtava jättiläinen sinun edessäsi taipuisi?”
Tuuletar ei tähän vastannut. Hän lähestyi taas karhua, silitti olennon turkkia ja tarttui valjaista kiinni. Kuinka ollakaan, eläin taipui hänen tahtoonsa ja antoi Tuulettaren kivetä selkään. Tyttö ohjasi karhun joen rantaan, ja innoissaan se kahlasi vatsaa myöten viileään veteen.
”Hyppää kyytiin, pikkumies! Lähdetään tapaamaan suurta Vipusta!”
***
Tuuletar ja Oiva tutkivat suuren harjun läpikotaisin. Karhu joi vettä rannasta, ja seurasi pian perässä. Tuuletar luotti olevansa oikeassa, etsien jälkeä Vipusesta mättäiden alta. Kuitenkaan he eivät onnistuneet löytämään merkkiäkään tietäjästä.
”Jos osaisit loitsun, jolla herättää jätti uniltaan.”
”En minä loitsi.” Tuuletar tuhahti.
”Veljeni oli loitsija, velho. Äitini kertoi sen koituneen kohtaloksi. Liian voimakas. Me lähestymme häntä toisin.”
Oiva ei luottanut, piti Tuulettaren höpinöitä arvottomina. Ja peloissaankin hän oli. Minkä lie kirouksen maan jätti heidän ylleen langettaisi, jos he onnistuisivat häiritsemään hänen rauhaansa.
Tuuletar vihelsi. Ensi luuli Oiva, että lintu oli visertänyt ylhäällä latvustossa. Mutta se olikin Tuuletar, vislaten metsän sävelmää. Tuuli laantui, perhoset kanervikossa lensivät pois. Ja sammaleet väistyivät, paljastaen kiiltävän kivisen silmän. Vipusta tuli toistamiseen kiusaamaan ilmattaren lapsi.
”Tuuletar.” Se murahti. Ääni oli kuin kuiskaus, mutta se kiiri kauas metsäkumpujen ylitse.
”Suuri Vipunen. Me metsästä karhun löysimme, oikein erikoisen. Sillä kuono on hopeinen ja kynnet kiiltävää rautaa. Ja kovasti kaipaa kotiin. Kerrohan, kuka omistaa tämän jylhän otuksen.”
”Kuinka luulet tiedot minusta kiskovan, Ilmattaren tytär? Veljesi kyllästyin aivan pian, turvautui voimakeinoihin. Kiusattuna ja ärsyyntyneenä lopulta paljastin salat. Mikä on sinun valttisi?”
Oiva tuijotti Vipusta, Tuuletarta ja pian taas Vipusta.
”Mitä kuulen. Onko tämä huligaani tässä itse Ilmattaren tytär? Veljesikö on vaka vanha Väinämöine, tietäjä iänikuinen? Kuinka?”
Antero Vipunen nauroi.
”Kovasti harmia on ollut Väinämöisestä. Mutta hän on minun mailtani lähtenyt, tunnen sen. Ja mitä sinuun tulee, Tuuletar, olisit edes tontuille rehellinen. Sillä vaikka kuinka etsit, Väinämöistä et voi löytää. Uusi kuningas on noussut, ja hänen suosionsa kasvaa päivä päivältä, kun Väinämöinen taas vaipuu mielen unholaan.”
”Marjatan poika.” Tuuletar totesi kivikasvoin.
”Koet tehtäväni hyödyttömäksi, en välitä. Mutta jos antaisit Karhun omistajasta, tiedon, olisin ikikiitollinen.
”Ilmattarella on oma maailmansa, minulla omani. Karhu kuuluu muualle, Pohjolan perälle. Siellä suree mies menetettyä vaimoaan, takoi itselleen karhun jos toisenkin. Yksi loistaa läpi yön, toinen on kuin paukkuva pakkanen. Tämä on niistä nopein, nopeampi kuin yksikään tuuli. Jos tunnette Karhun hengityksen, tiedätte, minne se kuuluu.”
Sekä Tuuletar että Oiva näyttivät tyytyvän Vipusen selitykseen. Tonttu kumarsi vielä jätille, lakki käsissään ja lähti sitten valjastamaan karhua. Tuuletar arvosti Vipusen apuja vähemmän, kiristi vai huppunsa nyörejä ja katosi jättiläisen silmien alta.
”Henki on kuuma kuin kiukaan pesä. Karhu on Seppä Ilmarisen.” Oiva julisti.
”Takoja iän ikuinen. Kohti Pohjolaa!” Tuuletar sanoi.
***
Karhun vauhti hidastui, ja tuulten kantelesoitto hiljeni. Pohjoisempanakin kesä oli samanlainen, vaikka maasto oli karua ja korkeaa. Ilmarisen karhu vaati vettä, ja tunturipuron löydettyään he pysähtyivät siihen. Tuuletar nautti veden läheisyydestä, olihan hän siellä kasvanut. Oivakin kasteli jalkojaan porojen juomapurossa.
”Miten sinä Väinämöisen saatat luulla löytäväsi? Kauan sitten katosi hän, jälkiä jättämättä.” Oiva kysyi.
”En tiedä. Eikö veljen löytämiseen riitä, että saa äänellään puut taipumaan ja jaksaa taltuttaa metallisen karhun? Eikö sen avulla yksi velho jo löytyisi?”
”Sinähän sen tiedät.” olisi Oiva sanonut, ellei joku olisi häntä tarttunut purosta käsin, ja vetänyt pinnan alle.
”Näkkejä!” Tuuletar huudahti. Karhukin hätkähti, ja lakkasi juomasta. Tontusta ei näkynyt enää merkkiäkään. Tuuletar lähti juoksemaan alajuoksulle päin, karhu kintereillään. Siellä puro leveni ja syveni, ja hänenkin kokoisensa olento mahtui uimaan.
Veden alla oli erilaista kuin meressä, jossa Tuuletar oli kasvanut. Virtaus oli kovempi ja vesi makeaa, ikään kuin pehmeämpää. Ylempää virralta laskeutui suomujen peitossa oleva näkki, jonka
silmät olivat kuin kaksi syvää, mustaa kaivoa. Pitkillä sormillaan se piti kiinni Oivasta, joka lipui tajuttomana vedessä.
”Päästä tonttu menemään. Et hänellä mitään tee.” Tuuletar kajautti. Hänen äänensä tuntui hukkuvan virtaukseen.
Näkki kihisi ja säksätti. Kuinka ollakaan, ei Tuuletar ollut missään oppinut makeiden vetehisten kieltä. Otus väläytti hampaitaan. Jos se jotain aikoi, oli se tontun syöminen. Tuuletar pölläytti pohjan hiekkaa, ja sen alta paljastui valkoisia luita. Jos näkki oli puron ainut, se oli omin voimin saanut narrattua veteensä runsaasti väkeä, pienistä linnuista isoon hirveen. Puro oli kaiketi ennen ollut syvempi, ennen kuin näkki oli alkanut kuorruttaa sen pohjaa uhriensa luilla.
”Puron otus. Jollet päästä tonttua menemään, tuskainen kohtalo sinua odottaa. Päädyt kalaksi kuivalle maalle, sillä minun puhettani tottelevat kaikki vesimassat. Vaikken tahtoisi, purosi pystyn tuhoamaan. Jokainen maan kukka asettuisi käskystäni kasvamaan kotisi paikalle. Kuule siis minua, ja päästä Oiva.”
Tuulettaren puhe ei tehonnut näkkiin. Sen silmät välähtivät, kynnet raapivat maata, ja suu valmistautui halkaisemaan kahtia tontun.
Tuuletar huusi. Iso, rautainen käpälä välähti, ja nosti näkin ylös vedestä. Karhun repi hampaillaan näkin irti Oivasta, ja viskaisi sen rantakivelle. Näkki ei ollut edes vahingoittunut, sen suomupanssari kilahti kivikkoa vasten. Ennen kuin Tuuletar oli ehtinyt vedestä, se hyppäsi jo tuli hännän alla puroaan yläjuoksulle päin.
Karhu karjaisi ja suki turkkiaan kuivaksi. Oiva oli herännyt, osa jäkälämatosta tarttuneena hiuksiin. Hiippalakkinsa se oli kadottanut puroon.
”Hyvä yritys, Ilman neito, muta karhua tässä käy kiittäminen.” tonttu sanoi. Tuuletar riisui takkinsa, ja antoi Oivan kuivata siihen itsensä. Pohjoinen kesätuuli suki Tuulettaren tukan, ja laski sen taas sileänä selkään. Ja kun hän oikein keskittyi, kuuli hän lintujen laulavan samaa viiman kantelesävelmää.
”Seppä Ilmarinen, hän oli ystävä Väinämöisen.” Oiva selvitti.
”Jos tuuria, on saat häneltä tietää veljesi olinpaikasta. Tehtävä on sinullakin.”
”Ja rahat, rikkaudet. Luuletko tonttu erakon sepän sinua niinkin anteliaasti juhlistavan?” ensimmäistä kertaa Oivan nähden palo tytön silmissä oli sammunut. Syntynyt oli lapsi suorittamaan mahdotonta tehtävää, etsimään veljeä jota ei koskaan ollut kohdannut.
”En minä sepän kultaa kaipaa. Suomun sain kiskaistua vetehiseltä. Kun sen kansalleni näytän ja näkistä kerron, he minut ottavat vastaan.” Oiva hymyili.
Hänen kämmenellään kimalteli vihreä näkin suomu.
***
Seppä Ilmarisen pajaa ei ollut hankala löytää. Loppumatkasta karhu alkoi kuin tietää, minne suunnata. Oiva ja Tuuletar istuvat kyydissä, antaen viiman kuivat märät vaatteet.
Sepänpajan savupiipusta kohosi mustaa savua. Mökki oli lammen rannalla. Rannalla oli vene, jossa airot sekä puinen laituri. Tunturimaisema kohosi, minne ikinä katsoi. Ja kun Karhu tallusti mökin ovelle, se avautui kutsuvasti ja päästi heidät sisälle taloon.
Lämpö hohkasi tulisijoista, seinät hohtaen oranssina. Oikealla puolella oli Ilmariselle pienet asuintilat, vasemmalla kunniallinen paja, jossa kuumaa rautaa kesytettiin. Tuuletar ja Oiva hyppäsivät karhun selästä, ja se karjahti onnessaan, eikä kellekään jäänyt epäselväksi sen päässeen kotiin.
Seppä ilmestyi pajan varastonovesta. Hänellä oli jalassaan paksut saappaat ja yllään haalaripuku. Pitkä parta ulottui lanteille. Vaaleissa silmissä näkyi epäusko, kun kaksi omituista olentoa oli saapunut niin kauas pohjoiseen hänen karhunsa mukana.
”Tonttu ja nuori neiti. Kuinka huomaavaista teiltä, palauttaa metallinen ystävä jota olen kovasti kaivannut.” Ilmarin sanoi, silittäen karhunsa kuonoa. Seppä käveli mökin vastapäiselle ovelle, ja päästi karhun ulos.
”Anteeksi, mutta eikö se vain uudelleen karkaa, kerta sen päästitte taas ulos?” Oiva kysyi.
”Kai, jos hän sen kokee tarpeelliseksi.” seppä kurtisti kulmiaan, aprikoiden.
”Mutta te ette täällä ole sen takia lain. Nuori nainen, vahva mutta viaton, sinulla on paljon mielesi päällä. Luuletko, että pystyisin takomaan mietteitäsi suoremmiksi?”
”Väinämöinen. Häntä etsin, pakon edessä. Jos mitään tiedätte, se minulle kertokaa, seppä hyvä.”
Ilmarinen istuutui. Pyyhki hikeä otsaltaan, kohdisti katseensa Tuulettaren uhmakkaisiin silmiin.
”Sinä ole Ilmattaren tytär, Vanhan Väinön pikkusisko.”
”Kyllä olen.”
”Etkö tiedä, Väinämöinen on muille maille lähtenyt. Marjatan pojan synnyttyä häntä ei enää kaivattu. Väitetään Väinämöisen soutavan tuonelanjoella, soittavan kanteletta kuusenlatvassa. Kuinka näissä on perää, en tiedä. Mutta maallisesta elämästä hän on kadonnut, sen tietää jopa suuri Antero Vipunen.”
”Olet puhunut hänen kanssaan!” Oiva sanoi kiihdyksissään.
”Se kiertelevä, meiltä olisin säästynyt paljon vaivaa.”
Ilmarista kovin huvitti Oivan turhautuneisuus. Hän kaivoi taskustaan pienen kultaisen kiekon.
”Metsän tonttu, ota tästä kompassi takomani. Säästät vaivaa, tai varoja ainakin, jos et muuta.”
Oiva oli palkkansa saanut. Vuolaasti hän kiitteli seppää, peilaili itseään kompassin kultapinnasta. Tuuletar oli istuutunut lattialle, pitäen päätään käsiensä varassa.
”Voi lapsi pieni, Ilmattaren tytär. Liikaa on hän antanut sinullekin vastuuta. Väinämöinen ei enää palaa, se on selvä. Kuuletko hänen kanteleensa, kun ratsastat kontiollani? Hän elää kansamme sielussa, soittaa säveliä korviimme. Näin hän ei koskaan poistu seurastamme.”
Tuuletar huokaisi, suoristi selkänsä. ”Onko Marjatan poika hyvä suurmies?”
”Hän on omanlaisensa, opettaa omia oppejaan ja hallitsee omat temppunsa. Mutta pahaa hänestä ei soisi koituvan, senkin olen selventänyt Vipusen kanssa. Metsät vihertävät, Pohjolassa talvipakkaset kiristävät, ja minä saan viettää aikani täällä tulen äärellä.”
Tyhjyys oli vallannut Tuulettaren mielen heidän astuessaan ulos tunturimökistä. Oivakin oli hiljentynyt ihastelemaan kompassiaan. Mutta kuten aina, tyhjästä versoaa uusi alku. Tuulettarelle oli annettu mahdollisuus elämään maan päällä, sen tilaisuuden hän aikoi käyttää. Ja hetken maa taas tuntui vakaammalta jalkapohjien alla.
Seppä Ilmarin ryntäsi mökistään. ”Hetken jos odotat, neiti Tuuletar!”
Käsissään Ilmarisella oli luinen soitin. Kielet olivat vanhoja ja ruostuneita, kanteleen kansi pölyssä. Kun Tuulettaren käsi sitä kosketti, puhdistui pöly ja karisi ruoste. Vanhan Väinämöisen soitin oli löytänyt uuden soittajan.
”Kuinka?”
”Näkit valjastin ja kaksi vuotta etsin. Kun sen lopulta löysin, oli Väinämöinen jo kauan sitten kadonnut. Mutta nyt sinun on aika opetella soittamisen taito, luoda jotain sinun maahasi.”
”Voi Seppä, ikikiitollinen olen. Muttei minua Ilmatar luonut soittajaksi.”
Ilmarinen nauroi.
”Neiti hyvä, ei ketään meistä ole mihinkään luotu. Ainoa mitä voi tehdä, on kaikkensa sen edestä, että elo täällä sujuu. Soita siis. Tiedän että kun tarpeeksi kauan yrität, se tulee yhtä luontevasti kuin tuo maaginen vihellyksesi.”
Koskaan ei Tuuletar ollut viheltänyt sepän kuullen. Mutta hyvillä mielin hän otti kanteleensa vastaan, ja alkoi soittamaan vanhoja sävelmiä, aluksi vain matkamusiikiksi Oivalle, jonka lyhyillä jaloilla matka kotiin ei kävisi hetkessä.
Kirjoittaja Siiri Mattila, Imatra